Tähänastinen sotani oli ollut selvästi jäsenneltyä, yleensä jopa vähäisiltäkin yksityiskohdiltaan selvää. Vaikka sotataival olikin ollut raskasta ja hermoja raastavaa, vain ensimmäisenä syksynä ja sitä seuranneena talvena fyysinen ja ennen muuta psyykkinen kestokykyni oli äärimmäisellä koetteella. Siihenastisessa sodassani siis oli toistaiseksi ollut vain harvoja hetkiä, joita en olisi pystynyt muistamaan tapahtuneen jälkeen. Siksi minun on ollut mahdollista kertoa tuon sodan erillisistä tapahtumista vielä vuosikymmeniä niiden jälkeen.
Kesäkuun 9. päivän jälkeen kaikki muuttui. Varmasti sota oli silloinkin täynnä tapahtumia, mutta ne olivat niin vyörynomaisia ja toinen toisiinsa limittyneitä, että niitä oli mahdotonta erottaa toisistaan. En siis voi kertoa erillisistä tapahtumista, koska aivostoni ei ehtinyt rekisteröidä niitä. Kun eräs tämän sotatarinani edeltä käsin lukenut ihmetteli, miksen kuvaa vuoden 44 kesän hirmuisuuksia kuten sodan muitakin vaiheita, huomasin hänen kykynsä ymmärtää todellista melskettä täysin mahdottomaksi. Vaikutti jopa siltä, että hänen oli vaikea käsittää perustelujani.
Tuohon kesään liittyi vielä niin karmeita aistihavaintoja, että mielenterveyden säilyttämiseksi sellaiset on ollut pakko työntää muistihyllystönsä äärimmäiseen sopukkaan. Mielelläni en edes ajattele sitä mahdollisuutta, etten olisi pystynyt siihen, sota-ajan karmeuksien torjuntaan. Seurattuani monen kohtalotoverini vaiheita heidän tuskitellessaan traumaattisissa sotakokemuksissaan voin vain onnitella itseäni. Vaikka toki sain henkisesti siipeeni, jopa molempiinkin, sisin varjeltui.
Kun ryssä alkoi hyökkäyksensä kesäkuun 9. päivän tienoilla, olin ollut jo usean kuukauden ajan viitisen kilometrin päässä Laatokan rannasta. Miehityksemme oli harvaa tuossa vetisessä ja asumattomassa paikassa. Varsinaisista rintamalinjoista ei voi edes puhua. Vihollisen JR 588:n asemat olivat niin kaukana, että niistä ei yleensä nähty yhtäkään liikkeen vilausta. Siellä täällä sijainneet omat vartioasemamme varmistivat sen, että ainakaan päivällä meidän puolellemme ei tultu. Sen sijaan pimeään aikaan trafiikkia lienee ollut mennen tullen, paljon runsaammin kuin mitä me tiesimme. Silti tapasimme useasti pienehkön vihulaisosaston pyrkimässä pahantekoon. Silloin tuli välillemme yhtä ja toista sanomista. Se vain oli niin tavan- ja sodanomaista, että siitä tuskin riitti kertomista edes naapuriyksikköön asti.
Tukikohtani Merkki 2:n oikealla puolella sijaitsi joukkueeni varajohtajan Saarisen isännöimä Mansi. Konekiväärimme olivat tasaisesti kummassakin tukikohdassa varmastikin siten kuin aikanaan tekemässäni karttapiirroksessa kuvataan. Ellei tuota piirrosta olisi, pystyisin kertomaan mitättömän vähän tuosta asemastamme ja senkin vähän pääosin väärin.
Piirros kertoo, että maasto oli lähinnä suota. Varsinaista puustoa kasvoi vain siellä täällä sijainneilla matalilla kumpareilla. Kuivimmille paikoille oli rakennettu useita hirsimajoja. Alkuperäiset taktiset merkit ovat osoittavinaan, että niissä oli väkeä runsaastikin. Todellisuudessa enimmissä majoissa oli ryhmän suuruinen miehistö.
Alussa olevassa kartassa näet Lumisuon lähellä Laatokkaa olevan valtakunnanrajan tuntumassa. Paikannimien vähäisyys kertoo, että seutu oli asumatonta.
Kun suomalaisten omat asemat alkoivat horjua ensinnä ns. Sormenkärjessä - aikanaan minullekin tutuksi tulleella tosi ikävällä paikalla -, täytyi luonnollisesti koko Kannaksen rintaman vähitellen perääntyä. Katsoessani prikaatimme jälkiä kartalta olen huomannut pataljoonamme perääntyneen luikerrellen kohti Taipaleenjokea. Asetuimme asemiin sen eteläpuolella olevan Koselan kylän alueelle 15.6. Seuraavana päivänä ylivoimaiset vihollisosastot keskittivät voimansa meidän nujertamiseksemme. Siitä hetkestä alkoi oman sotatieni hirvittävin vaihe, vaikka lekotella emme olleet saaneet aiemminkaan. En pysty kuvailemaan tuosta kaaoksenomaisesta tilasta kuin vain muutamia erillisiä tapahtumia. Kaikki oli useiden viikkojen ajan niin sikinsokista menoa, että se ei ollut tajuista edes tapahtumahetkellään. Näin jälkikäteen muistan lähinnä vain sen, että kahteen viikkoon en tietoisesti nukkunut enkä edes ehtinyt makuulle lepoa varten. Tuona aikana minulla sen kummemmin kuin juuri muillakaan ei ollut mahdollisuutta kuin korkeintaan istua tovi silloin tällöin.
Sotahistorioitsijoiden laatimista kartoista näen, että pataljoonamme suoritti 17.6. Koselan pohjoispuolelta alkaneen voimakkaan vastaiskun. Se onnistui niin hyvin, että prikaatimme I ja II pataljoona ehtivät ylivoimaisen vihollisen nenän alta pujahtaa puolustusasemiin Terenttilän korkeudelle Suvannon ja Laatokan välille. IV pataljoonamme sen sijaan ajautui kiivaasti taistellen kohti Suvannon rantaa aina Sakkolan kirkonkylän korkeudelle saakka.
Vaikka siis en muistakaan juuri mitään noilta viikoilta, parilla mieleeni tulevalla tapahtumalla voin esimerkinomaisesti kuvata tilanteiden sekavuutta. Eräänä iltana pahimman melskeen mentyä ohi kuulin jokaisen ryhmäni menettäneen konekiväärinsä. Miehille oli tullut niin kiire, että raskas kannettava oli jätettävä. Vahinko oli luonnollisesti suuri, muttei suinkaan täysin korvaamaton. Kun ryhmänjohtajat muutaman päivän kuluttua kertoivat joukkueella jälleen olevan neljä konekivääriä, nyt tosin ryssiltä vallattua, luulin poikien puhuvan omiaan. Uskoin vasta nähtyäni pienet pyörät konekivääreiden jalustassa. Ne todistivat aseet valmistetuiksi vihollismaassa. Suomalainen konekiväärihän lepäsi raskaan pyörättömän jalustansa varassa. Ihmettelin tapahtumaa silloin ja ihmettelen edelleenkin. Koko kysymys on minulle mystinen ja varmasti sellaiseksi jääkin.
Toinen esimerkkitapahtumani on muualta - läheltä tosin - kuultua kerrontaa ja sekin mahdollisesti heikon muistini väärentämää. Sellaisenakin se on niin lähellä totuutta, että se kuvannee omalta vähäiseltä osaltaan silloisia hankaluuksiamme. Prikaatimme erään komppanian päällikkö menetti täysin sekanaisissa oloissa yhteytensä miehiinsä lähellä Suvannon etelärantaa, juuri siellä, mitä lähellä mekin olimme. Vihollinen puristi ylivoimallaan aika vähäisiä joukkojamme yhä pienenevään rantakaistaleeseen. Kun meidän pioneerimme olivat juuri tuhonneet Suvannon ylittävän sillan luultuaan kaikkien omien ylittäneen joen, viimeisten sotilaiden, yhtenä tuon komppanianpäällikön, oli lähdettävä uimasille. Päästyään maihin ja etsittyään turhaan miehiään komppanianpäällikkö oletti kaikkien jääneen vihollisen jalkoihin. Hän näki ainoaksi mahdollisuudekseen ampua luodin päähänsä.
Melko pian selvisi, että tuon päällikkönsä kaipaaman komppanian miehet olivat ylittäneet joen yksinä viimeisistä ennen sillan räjäyttämistä. Viimeisenä tietona kuulin parin päivän kuluttua tapahtumasta, että päällikkö menetti näkönsä, muttei henkeään. Tosin en myöhemmin ole kuullut hänestä sanaakaan.