Viihdytyskiertueet ja uskonnolliset tilaisuudet
Sodan jälkeen on puhuttu runsaasti rintamalla vierailleista viihdytyskiertueista. Omat kokemukseni niistä ovat aika vähäiset. Koko pitkän sotataipaleeni aikana taisin kokea yhden! Silloinkaan prikaatimme kanttiinissa esitetyssä näytelmässä ei vieraillut yhtäkään maamme eturivin komeljanttarista, vaan näyttelijät lienevät kaikkikin olleet oman prikaatimme väkeä. Esityksen jälkeisessä tilaisuudessa jopa tutustuin erääseen heistä, prikaatimme esikunnassa palvelleeseen lottaan, Marja Marjamäkeen. Hänen kanssaan minulla olikin aina tilaisuuden tullen jonkinlaista vispilänkauppaa, viattoman vaatimatonta tosin. Marjan saama komennus keväällä 44 jonnekin divisioonatasolle tyrehdytti seuranpitomme. Pian alkanut suvitappelus heitti meidät niin kauas toisistamme, että nähtävästi tuttuutemme jäi jo mainitsemaani.
Vaikka koimme eromme yhteisenä onnettomuutena, kumpikaan ei tullut ottaneeksi yhteyttä sodan jälkeen. Tosin muistaakseni Jämijärven Palokoskelta kotoisin ollut Marja - virallisesti muistaakseni Martta - oli minua kymmenkunta vuotta vanhempi, joten fundeerauksen jälkeen meistä tuskin olisi tullut paria. Loppujen lopuksi sitä edellyttävästä rakastumisestakaan ei ainakaan minun kohdallani ollut kyse. Yksinkertaisesti viihdyimme vain toistemme seurassa. Istuessani Marjan luona saatoin hetkeksi unohtaa ulkopuolella olevan kavalan maailman. Nämä tuokiot olisivat vain olleet monin verroin aikaisempia tärkeämpiä sodan muututtua kesällä 1944 aktiiviseksi, mutta silloinhan niihin ei ollut mahdollisuutta. Edes lyhyt puhelinkeskustelu ei olisi onnistunut.
Vaikka tietääkseni pataljoonan tai ainakin rykmentin tasolla oli oma sotilaspappinsa, sellaisen en muista koskaan vierailleen korsussamme. Näin jälkeenpäin ajatellen se ihmetyttää sitäkin enemmän, kun tiedän papin toimialaan kuuluneen yleisenkin valistuksen. Tosin me etulinjassa olleet olimme kaikkikin niin nuoria ja huolettomia, että sielumme tila ei meitä suuremmin ajatteluttanut. Kukaan ei ainakaan koskaan esittänyt toivomusta saada ravintoa sielulleen jonkun ulkopuolisen taritsemana. Koska uskonnollisia puheenaiheita ei juurikaan harrastettu, ne eivät arvattavasti kiinnostaneetkaan poikia. Ehkä on pieni ihmekin, etten tavannut monien yksikköjeni miesjoukossa yhtäkään fundamentalistia tai edes vähäisesti sielunsa tilasta huolestunutta.
Luonnollisesti yksi jos toinenkin lienee rukoillut pahimmissa melskeissä niin sielunsa kuin kehonsakin pelastusta, mutta sellaista uskoon tulemista tai edes turvautumista kuin mistä siviilissä silloin ja myöhemmin vielä runsaammin on kerrottu, en koskaan tavannut. Tosin voin vain itsestäni antaa aidon todistuksen. Enköhän silti ollut aivan yhtäläinen tapakristitty kuin kaverinikin. Kyllä me lähinnä luotimme siihen, että elleivät omat kykymme riitä, apua ei muualta ollut saatavissa eikä ainakaan paranormaalilla tavalla.
Kenttäjumalanpalveluksia ei luonnollisestikaan voitu pitää etulinjan joukoille. Pari kertaa lienen osallistunut sellaisiin koko sodan aikana komppaniamme ollessa levossa. Mahdollisesti niiden kahden koko joukkueemme ryhmäkuvan, toinen kesältä 42 ja toinen seuraavalta talvikaudelta, yhteydessä pidettiin myös kenttähartaus. Toisaalta talvikuva aseineen on todistavinaan, että oltiin liikkeellä jostakin johonkin. Koska koko joukkueen voimin ei lähdetty partioretkelle, lienemme tässä menossa lepäämään. Vähäiset kantamuksemme osoittavat, että reput matkasivat reessä.