EUROOPAN KIRJALLISET SUUNTAUKSET 1800-LUVUN ALUSTA 1930-LUVULLE, osa 4
Uudet opit ja julistukset saapuivat nopeasti Suomeen ja saivat routavuosien vaikeasta ajasta taustaa ja vahvistusta. Muutos näkyi jo kirjallisuuden ulkoasusta. Realismi oli niin yksipuolisesti suosinut suorasanaista muotoa, että oikeastaan vain Kasimir Leino (1866–1919), Juhana Heikki Erkko (1849–1906) ja tavallaan myös Kaarlo Kramsu (1855–95) olivat edustaneet realismia runomuodossa. 1890-luvun keskivaiheilta alkaen runomittainen, kielellistä kauneutta ja sointuisuut-ta tavoitteleva esitys saavutti taas huomattavan merkityksen, ja runokieli hioutui ja hienostui. Nyt kelpasivat esimerkeiksi Eino Leino (1878–1926) jo mainittuine Kasimir-veljineen ja Larin-Kyösti (1873–1948). Proosakin sai uusia piirteitä, jotka antoivat sille enemmän eloa, väriä, sointua ja maalauksellisuutta.
Niin voimakas oli uuden suunnan vaikutus, että se ei ainoastaan ottanut valtoihinsa nuoria kirjailijoita, vaan veti myös mukaansa aikaisemman realismin ja naturalismin miehet ja naiset. Vuonna 1895 Minna Canth julkaisi näytelmänsä Anna-Liisa, joka osoitti, että hänen myrsky- ja kiihkokautensa oli ohi, hän oli kääntymässä yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisesta tarkastamaan ihmistä sinänsä ja hänen sisäisiä puutteitaan. Juhani Ahon kääntymistä romantiikkaan taas merkitsi hänen 1897 ilmestynyt historiallinen romaaninsa Panu. Santeri Ivalo alkoi nyt historiallisten romaaniensa sarjan, Erkko taas haki runonäytelmiensä Ainon, Kullervon, Pohjolan häiden aiheet Kalevalasta.
Kaikkia asemiaan realismi ei kuitenkaan menettänyt, sen huomaa varsinkin entisten realistien teoksista. Niissä kuvaustapa oli yhä realistinen, mutta aatepohja ja aiheet olivat uuden suunnan mukaiset (esim. Aholla). Olipa vielä aivan puhtaitakin realisteja, jotka uusi suunta jätti aivan kylmiksi, jotka jopa kehittivät realistista tekotapaa sekä aiheiden että muodon puolesta. Monet uusromantiikan ja symbolismin merkeissä alkaneet taas kääntyivät myöhemmin realismiin päin. Toisilla esiintyi samassakin teoksessa sekaisin sekä romanttisia että realistisia aineksia. Jonkinlaisen kuvan suunnan pyrkimyksistä antanee seuraava lyhyt pala Eino Leinon, joka jos kukaan oli koristeellisen romantiikan ja symbolismin miehiä, teoksesta Elämäni kuvakirja: Siinä hän lohduttaa ystäväänsä Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931), joka oli valittanut, ettei hän enää voinut nähdä luontoa yhtä realistisen värikkäänä kuin ennen nuoruudessaan viittaamalla niihin koristeellisiin kauneusarvoihin, joiden puolesta he kumpikin olivat aikoinaan taistelleet:
Ei ole syytä suruun, jos ei paista enää yhtä realistisesti nähtynä ja räikeänpunaisena hongan kylki. Ei ole syytä angervoitua mielialan, vaikkakaan ei valahda enää aamuisen aurinkomaiseman syliin yhtä heleähipiäisenä Väinämöisen käsistä Aino-neiti. Kaikki tuo tapahtuu kyllä, mutta vielä koristeellisemmin, koska se tapahtuu tarunomaisemmin, tyylitellymmin ja mielikuvallisemmin. Siis ei niin esineellisesti ja ikäänkuin kouraantuntuvasti enää, vaan taiteellisesti tahkotummin, ihanteellisesti ylhäisemmin ja yli-inhimillisemmin. Mikä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitte taideniekan, ellei se olisi juuri nousua irti maasta, irti turpeesta, irti malleista, irti aineellisen maailman alati haihtuvista ja vaihtuvista ilmiöistä?
Tässä esiintyvä sana yli-inhimillinen johtaa meidät saksalaiseen filosofiin ja runoilijaan Friedrich Nietzscheen (1844–1900) ja hänen kuuluisaan yli-ihmisoppiinsa, jonka vaikutus näkyy meillä erikoisesti Eino Leinon ja Aarni Koudan runoudessa. Nietzschen yli-ihmisoppia ei kyllä ole niinkään helppo esitellä, koska hän esittää aatteensa aforismeina, hajanaisina mietelminä, eivätkä ne pääse missään teoksessa kiteytymään selväksi, ehyeksi kokonaisuudeksi. Nietzsche on jyrkästi ylimysmielinen, koko ihmiskunnan olemassaolon tarkoituksena ovat muka vain suuret yksilöt, yli-ihmiset. Ainoa pätevä aate on yli-ihmisen aate - ihmisen kehittyminen suureksi ja voimakkaaksi.
Nietzsche kuvailee yli-ihmisen Dionysoksen luonteiseksi: hän on täynnä elämän yltäkylläisyyttä, hänen ylitsevuotava voimansa purkautuu bakkantisessa, ylimielisessä elämäninnostuksessa, hän tanssii paljon. Kuitenkin Nietzsche toisin paikoin ilmaisee sen ajatuksen, että yli-ihminen ankarasti hillitsee kaikkia alhaisia pyrkimyksiä itsessään, eläen hienostunutta, ylevää henkielämää. Toisinaan Nietzsche näkyy arvelevan, että yli-ihminen on toteutuva korkeammassa ihmisrodussa, joka on kehittyvä valikoivan rodunjalostuksen avulla, samoin kuin nykyinen ihminen on kehittynyt apinasta (Käsitysjäänne 1930-luvulta).
Toisin paikoin Nietzsche taas väittää, että tuollainen yli-ihminen syntyy vain onnellisissa poikkeustapauksissa, useiden sukupolvien kerääntyneen elämänvoiman tuotteena. Maan tarkoituksena ovat vain nuo harvat yli-ihmiset; suurien joukkojen ainoa merkitys on siinä, että ne ovat välikappaleena, jotta joskus joku suuri ihminen voi esiintyä; muuten korjatkoon heidät paholainen ja tilastotiede. Yli-ihmisen kasvattamista varten Nietzsche julisti uutta herramoraalia: olkaa kovat, säälimättömät! Kristillinen siveysoppi - laupeuden, sääliväisyyden ja nöyryyden oppi - on hylättävää orjamoraalia. Vaikka Nietzsche usein nimittää itseään antimoralistiksi tai immoralistiksi ja näyttää saarnaavan täydellistä siveysopillista nihilismiä, on hänen varsinaiseksi johtoaatteekseen katsottava vaatimus, että entisen moraalisen ihanteen sijaan on asetettava toisenlainen ihanne.
Meidän Eino Leinomme luki Nietzscheä jo koulunpenkillä ja hän lausui kerran, että hän ei kai koskaan täydelleen vapautuisi Nietzschen vaikutuksesta. Nietzscheltä hän sai sankarinroolinsa, Nietzschen merkeissä ovat syntyneet hänen suurimman teoksensa, Helkavirsien, komeimmat runot. Niistähän ensimmäiset ovat miltei poikkeuksetta runoelmia sankareista, poikkeusihmisistä, jotka pyrkivät siihen, mikä näyttää olevan ihmiskyvyn saavuttamattomissa ja mikä on porvarilliselle kehitystasolle synti ja kauhistus.
Tämän yli-ihmisyyden loistavin ilmennys on Ylermi ylpeä isäntä, joka ajoi orhin alttarille, härjäsi veralta Herran: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei anele armahdusta". Yrjänällä on monta henkistä heimolaista: Tuuri, joka ylpeän voimansa tunnossa kuvittelee olevansa kuolemattomien jumalien sukua, Mantsi, joka saa heimonsa tekemään miehen tekoja, Pirkka puuhkalakki, joka armotta raivaa tieltään heikon, uneksivan orjanpojan, rikollinen, oman heimonsa pettäjä Räikkö, intohimoinen veljensä surmaaja Oterma ja naisensa pettämä Pyhä Yrjänä.
Yli-ihminen oli myös Kouta, kolkko miesi, joka kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata. Rohkeasti hän astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita.