Aseistus 

Kuvassa oleva panssarintorjuntatykki, sotilaskielellä pst-tykki, ei luonnollisestikaan kuulunut tavallisen jalkaväen aseisiin, mutta olimme monesti niin lähellä kyseistä asetta ja sen käyttäjiä, että tässä oleva kuva on vallan aiheellinen.

Alkuun meille ei jaettu juuri muita kuin keisarinaikuisia kivääreitä. Ne olivat rihloiltaan hyvinkin kuluneita, mutta sodassahan tarkkuusammunnalla on hyvin vähäinen merkitys. Kivääriin olisin minäkin tyytynyt, mutta rotevana ja hyväkuntoisena poikana sain raskaaksi riesakseni Lahti-Saloranta -pikakiväärin. Ehkä se ennakoi sitä päivää, jolloin tulisin saamaan selkääni vielä raskaamman kapineen, konekiväärin varsinaisen tai jalustan.

Kuormastosta sai tarpeen tullen käsikranaatteja käyttöönsä. Koska me suomalaiset olemme penseitä tavaran kantajia ja terveen laiskoja muutenkin, hyvin harva viitsi pitää niitä mukanaan. Vain erikoistilanteissa ne olivat omiaan. Muita sellaisia tarvikkeita, eivät tosin aseita, jotka helposti karistimme maastoon, olivat olkalaukut, kenttälapiot, vesipullot ja kypärät. Joskus sellaisia olisi kaivannut kipeästi, mutta silloinhan niitä ei ollut lähelläkään.

Suunnilleen puolivälissä sotaa korkealta taholta tuli käsky, että ilman kypärää ei saa liikkua juoksuhaudoissa, vartiopaikasta puhumattakaan. Silloin suurin osa miehistä oli ajat sitten pudottanut raskaan päähineensä maastoon. Käskyn tultua joukkueen miehet inventoivat kypäränsä. Niitä saatiinkin kokoon juuri sen verran, että vartiossa olleiden miesten päähän liikeni tuo teräksinen kupu. Kun miehet vartionvaihdon yhteydessä vaihtoivat myös päähinettä, mahdollisella jostakin esikunnasta saapuneella vartioiden tarkastajalla ei ollut ainakaan pääkappaleeseen nähden syytä moitteisiin.

Jonkin ajan kuluttua nähtävästi korkeassakin esikunnassa oli pakko hyväksyä vallitseva tilanne. Sielläkin ymmärrettiin, että lähes kaikkia miehiä ei voitu rangaista heidän huolimattomuudestaan. Jotkuthan olivat sitä paitsi menettäneet varusteitaan jossakin melskeessä. Armeijassa päästiin vähimmällä, kun jokaiselle miehelle jaettiin taas ker­ran kypärä. Loppujen lopuksi sitä pidettiin vallan halukkaasti viimeisenä sotasuvena. 

Henkilökohtainen aseistus koheni kaiken aikaa. Kun sodan alussa konepistooli oli ryhmässä harvinaisuus, sodan päättyessä sellainen liikeni miltei jokaiselle sellaiselle miehelle, jolla ei ollut käytössään vielä järeämpää asetta, lähinnä siis joko suomalaista tai venäläistä pikakivääriä, ns. Emmaa. Ilman sodan kuluessa tapahtunutta asekehitystä armeijamme olisi ollut kesällä 44 vielä pahemmassa pulassa kuin mitä lopulta tapahtui.

Kun itse palvelin vihollisen kesäkuun hyökkäyksen alkaessa konekiväärijoukkueen johtajana, pääsin seuraamaan jalkaväen raskaimman aseistuksen muutoksia. Joukkueeseemme ujutettiin 20 millimetrin panssarikivääri, joka oli Lahti-Salorannan työtä. Siinähän ei ollut sinänsä mitään vikaa eikä kiväärin tarkkuudessakaan ollut moittimista. Sillä ei vain ollut niitä ominaisuuksia, joita siltä odotettiin. Ase siis tuotti pettymyksen, ja se jäikin käyttämättä. Loppujen lopuksi en edes muista, mihin koko pyssy hävisi. Uskoakseni se ei ollut kauan mukanamme pahimman rähinän alettua.

Paljon edellistä tärkeämpiä olivat ne panssarintorjunta-aseet, joita saapui Saksasta aivan viimeisimpiin hätiimme. Ensimmäiset versiot, tavallisen kiväärin piippuun liitettävät panssarintorjuntaluodit - niiksi niitä voinee sanoa -, tosin olivat heikohkoja, mutta viimeiset käyttöömme saadut panssarinyrkit osoittautuivat erinomaisiksi.

Erästä tavallaan torjunta-asetta en voi olla mainitsematta. Asemasotavaiheen alussa sellaisia ei juurikaan ollut, mutta ainakin jo seuraavana vuonna saimme niitä valaisemaan niin mieltämme kuin koko yöllistä maisemaakin. Valopistoolista ammuttu joko tavallinen tai sitä huomattavasti tehokkaampi ja pitkäikäisempi laskuvarjoraketti rauhoitti monen yöllisen vartiomiehen. Kun yhdellä laukauksella sai koko etumaastonsa hetkeksi kirkkaan valoisaksi, helpotti se epätietoisuudessa ja pelossa ollutta vartiomiestä. Patruunoita tosin oli niin rajoitetusti, että niitä täytyi käyttää säästeliäästi. Jos mitään rajoituksia ei olisi ollut, yöllinen taivas olisi ollut muutaman pelokkaan vartiomiehen ampumana yhtenä valomerenä. Nyt riitti pari patruunaa vartiopaikkaa ja -vuoroa kohti silloin, kun valoa ammuttiin taivaalle useasta naapuripesäkkeestäkin. Aivan pimeä ei ollut vihollinenkaan, joskin sen vartiomiehillä lienee ollut vielä vähemmän raketteja käytettävissään kuin meillä.

Laskuvarjoraketin silkkinen varjo-osa oli niin arvokas, että monet etsiskelivät niitä maastosta jopa henkensä kaupalla. Kerrottiin niistä syntyvän kelvollisen tekijän käsissä mitä ihanimmat pikkuhousut omalle armaalle. Jonkin laskuvarjon satuin minäkin löytämään ja jopa tuomaan kotiin jollakin lomallani, mutta kenenkään jalkaan ne eivät koskaan ehtineet. Siviilielämän melskeissä ne ovat lopullisesti hävinneet.