Kauno Sara - kaunosielu
Mäntsälässä v. 1889 syntynyt Kauno oli tullessani johtanut koulua jo 18 vuotta. Hän sopi varmastikin erinomaisesti agraarisen konservatiivisessa ympäristössä vaikuttaneen koulun ja sen rauhallisten oppilaitten ohjaamiseen. Tietääkseni tuossa pienoisyhteiskunnassa ei ollut koskaan tapahtunut mitään kovin mullistavaa, järisyttävästä puhumattakaan.
Rehtorimme eli mahdollisimman eristäytynyttä elämää: hänellä oli vaatimaton ullakkohuoneensa aivan koulun naapurissa, harvan pensasaidan takana - taisi olla Ahola nimeltään. Siellä hän eli niiden kahden harrastuksensa parissa, jotka eivät vaatineet ihmissuhteita: musiikin kuuntelemisen ja kirjallisuuden lukemisen. Viikonlopuksi hän kiiruhti varsinaiseen kotiinsa Lahteen. Siellä asui hänen hammaslääkärivaimonsa, kielitieteilijä Heikki Ojansuun tyttäriä muuten, joka alkuun oli suostunut elämään Orimattilassa yhdessä miehensä kanssa. Oman praktiikkansa vähäisyyteen ja kaiketi kirkonkylän uneliaisuuteen kyllästynyt Bertta muutti Lahteen ja perusti sinne loisteliaan kauniin kodin. Sinne toki Kaunokin sai luvan siirtyä päästyään tai kenties jouduttuaan eläkkeelle.
Vasta silloin Bertta kutsui meidät miehensä entiset kollegat visiitille. Bertta oli isoluinen ja mielestämme jäykähkö naisihminen, jonka edessä Kaunolla vaikutti olevan vain nimellinen arvonsa. Päättelimme, ettemme ehkä olleet menettäneet mitään, vaikka keskinäistä seuranpitoa ei ollut ollutkaan. Tosin olin tätä ennen tutustunut jollakin lailla Berttaan eräällä luokkaretkellämme Turkuun. Kauno Sara oli ottanut mukaan vaimonsa, jolla oli läheisiä sukulaisia kaupungissa. Ne muuten sattuivat olemaan sukua myös entiselle luokkatoverilleni Esko Talanterälle. Taas kerran koin maailman pienuuden. Samalla totesin – viittaan nyt Berttaan -, että alkuun jäykältä vaikuttanut ihminen saattoi tutustumisen yhteydessä sulaa vallan viehättäväksi.
Vaikka olin huomannut, että Kauno ei juurikaan visiteerannut kollegoittensa luona, kutsuin hänet kerran meille kyläilemään. Kai tulin esittäneeksi tuon kutsun kuin puolittaisena lipsahduksena. Yllätyin, kun Kauno suorastaan ilahtui siitä. Itse visiitistä en muista juuri muuta kuin sen, että se sujui vallan tyydyttävästi. Olihan meillä sentään paljonkin yhteistä, ainakin kirjalliset harrastuksemme. Sekin on jäänyt mieleeni, että Kauno oli, tietäessään meillä olevan 4-5-vuotiaan Hannu-pojan, käyttänyt aikaansa jossakin kauppaliikkeessä löytääkseen sopivan tuliaisen pojalle.
Siihen meidän ”siviili”-seurustelumme päättyi. Ymmärrän hyvin, että Kauno ei voinut kutsua ketään vähäiseen ullakkokamariinsa. Tuskin hän silti olisi pannut pahakseen toistakaan vierailua luonamme, mutta enpä tullut ryhtyneeksi toimeen.
Nomen est omen, väittivät jo vanhan Rooman asukkaat. Kauno oli nimensä mukaisesti kaunosielu. Vaikka en saanutkaan siitä varsinaisia todisteita, oletan hänen olleen täydellisen epäkäytännöllinen. Hänen harrastuksiinsa ei olisi voinut kuvitella kuuluvan normaalien miehisten puuhien, hääräilyn koneiden ja työkalujen parissa. Vaikka Kauno olikin vähäpuheinen ja siksi aika arvoituksellinen, olisi hänen edes joskus luullut käsittelevän tavallisia miehisiä aiheita, metsästystä, kalastusta tai vaikkapa urheilua. Ne vain eivät kuuluneet hänen maailmaansa.
Havaitsin eräänä päivänä kuin vahingossa, miten vajavainen Kaunon käytännön asioiden tuntemus oli. Lähtiessään kerran oppitunnille hän jätti korjattavanaan olleen aineen avonaisena pöydälleen. Kun olin kovinkin kiinnostunut tuosta työvaiheesta nähtyäni kaiken kasvuikäni isäni tuossa työssä, ryhdyin vapaatunnillani lukemaan tuon muistaakseni Mallusjoelta kotoisin olleen tytön kuvausta keväisestä luonnosta.
Aine oli vallan hyvä. Eiköhän Kaunokin aikanaan päätynyt samaan, kunhan ehti lukaista aineen viimeistä pistettä myöten. Erästä seikkaa hän tosin ei hyväksynyt. Kun oppilas kertoi kevätjäiden auringonpaisteessa muuttuvan pitkiksi teräviksi neulasiksi, jotka vähitellen luhistuvat ja saman tien sulavat, Kauno ei ymmärtänyt sitä alkuunkaan. Kysymysmerkki ja muutama ihmettelevä sana osoittivat sen selvästi. Loppujen lopuksi tuo muistaakseni neljäsluokkalainen tyttö kuvasi tätä jokakeväistä sulamisilmiötä juuri kertomani tapaisesti, ellei paremminkin.
Kaunon lähtiessä lopulliselle matkalleen muutamat hänen jäljellä olevat miespuoliset ex-virkaveljensä saivat kunnian palvella taivaallisiin oppisaleihin siirtynyttä rehtoriaan viimeisen kerran. Muistan ainakin Erkki Paavolan ja minun laskeneen Kaunon arkun hänen leposijaansa Lahden hautuumaalla. Tuolloin sattui vielä pienoinen kommellus. Erkin ja hänen paritoverinsa liina jäi haudan pohjalla arkun jalan alle. Kun me muut olimme jo hissanneet omamme ylös, epäonnisen kantajaparin ainoaksi keinoksi jäi yrittää kynsin hampain saada liina irtoamaan. Mahtoi rauhallista Kaunoa hirvittää se nuljahtelu, jonka kohteeksi hän joutui kuvitellessaan juuri päässeensä lopullisen rauhan satamaan. Viimein suntio nähtävästi pelätessään arkun keikahtavan kumoon supatti luvan antaa liinan pudota hautaan. Valitan virkaveljeni puolesta seurakunnan kärsimää taloudellista menetystä.
