UUDEMPI LYYRILLINEN KANSANRUNOUS (Saarimaan mukaan)

Esitetty 4.2.1926 Kokemäen nuorisoseuran kokouksessa

 
Me suomalaiset ylpeilemme mielellään siitä, että olemme laulajakansaa. Onhan meillä Kalevala ja Kanteletar ja ovathan meidän kansanrunouskokoelmamme alallaan suurimmat koko maailmassa, mitä me enää muuta todistusta tarvitsemme. Niin, onhan tämä kaikki totta, mutta yhtä totta on, että Kalevalan laulajat ovat jo menneet Manan majoille, ja mitä Kalevalaan ja Kantelettareen tulee, kuuluvat ne siihen kirjallisuuteen, josta kyllä puhutaan, mutta jota ei kukaan lue, paitsi koululaiset ja hekin pakosta ja useinkin vastenmielisesti. Eivät meidän aikamme suomalaiset enää vietä joutoaikojaan laskemalla sormet sormien lomahan ja laulamalla syntyjä syviä, emmekä enää osaa Kantelettaren tunnelmallisia lauluja, ellemme saa kirjaa avuksemme.
Onko meillä sitten laulutaito kokonaan kadonnut? Eipä sentään: meidän aikanamme kyllä sekä lauletaan entisiä lauluja että sepitetään uusia, vaikkakin kokolailla erilaisia kuin siihen aikaan, jolloin Väinämöisen kannel vielä soi maassamme. Juuri näistä uudemmista kansanlauluista, nimenomaan lyyrillisistä eli tunnelmarunoista - paraiten kai tunnemme ne rekilaulujen nimellä - minulla on aikomukseni nyt puhua, katsoa, miten ne ovat rakennettuja, minkälaisia aiheita ne käsittelevät ja minkälainen on niiden runollinen arvo lähinnä verrattuna noihin vanhoihin tunnelmarunoihimme, joita meillä on runsas kokoelma Kantelettaressa.
Meidän runommehan noudattavat kaikki kansallista runomittaamme, jonka tunnemme Kalevalasta, esim. sellaisista säkeistä kuin Vaka vanha Väinämöinen / Tietäjä iänikuinen. Säkeessä on siis kahdeksan tavua, joista joka toinen on korollinen, joka toinen koroton. Tällä runomitalla oli hyvin kunnia-arvoisa ikä - se tavataan myös virolaisilla ja on siis peräisin ajalta, jolloin suomalaiset ja virolaiset vielä asuivat yhdessä -, kun se noin vuoden 1600:n seuduilla alkoi ensinnä lounais-Suomessa väistyä uudempien, ulkomailta saatujen runomittain tieltä. Syynä tähän muutokseen oli tärkeältä osalta se, että lounaismurre tähän aikaan oli suuresti lyhentynyt - kaikkihan tiedämme, miten lyhyttä esim. Rauman murre nykyään on, ja kun sanojen lyhenemisen takia tavujen luku oli lyhentynyt, ei murre ollenkaan soveltunut entiseen runomittaan.
Uusia runomittoja oli kuitenkin runsain määrin tarjolla, ja niin syntyi meidän maassamme ns. uudempi ballaadirunous - ballaadihan on jonkinlainen kertovaisen ja tunnelmarunon välimuoto -, josta voisi mainita esimerkiksi sellaisen alkuaan Reinin rannoilta kotoisin olevan laulun kuin Minä seisoin korkealla vuorella viherjäisessä laaksossa.
Nykyisenmalliset piirileikkilaulut ja muu uudempi kansanlyriikka sen sijaan ovat vieläkin nuorempia. Ensinnä nekin kotiutuivat tänne Länsi-Suomeen, mutta levisivät vähitellen Karjalaan, mistä sieltäkin vanha kansanrunous nyt alkaa kadota ja kaikenlaiset hei-liirumit ja hei-laarumit astua tilalle.
Nähdäksemme nyt, kuinka tällainen laulu on rakennettu, otamme jonkun kaikille tunnetun esimerkin, vaikkapa tällaisen:
Tuuli se taivutti koivun latvan / ja meri oli lainehissa; / minä vain istuin ja lauleskelin / heilani kammarissa.
Tällaisiahan nämä laulut yleensä ovat: neljän säkeen pituisia ja tavallisesti alkuaan tanssilauluja, niinkuin niitä vieläkin lauletaan piirileikissä. Ja muutenkin ne ovat melkein kaikki hyvin toistensa kaltaisia: ensin joku luonnonkuvaus kahdessa ensimmäisessä säkeessä ikään kuin johdatuksena, tässä siis: Tuuli se taivutti koivun latvan ja meri oli lainehissa, ja sitten seuraa jälkiosassa, joka siis myös käsittää kaksi säettä, subjektiivisempi aines, joku havainto, arvostelma tai tunnelma. Nyt tietysti odottaisi, että tuo alkuosan luonnonkuvaus todella olisi jonkinlainen johdatus jälkiosaan, että sen tehtävänä olisi synnyttää se tunnelma, joka jälkiosassa vallitsee, mutta näin ei asia ihmeellistä kyllä useimmiten ole, vaan laulun eri osat eivät, niin kuin näemme tästäkin esimerkistä, yleensä ole missään tekemisessä toistensa kanssa.
Otan toisen esimerkin, joka valaisee tätä tosiasiaa vielä paremmin:
Suvella on vesi lämmin / ja talvella on jäässä / ja voi sitä heikkoa meininkiä / kuin on flikkalasten päässä.
On tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä yhteyttä sillä seikalla, että vesi on kesällä lämmintä ja talvella jäässä, on flikkalasten muka heikon järkimeiningin kanssa.
Vielä äskeisiäkin tilapäisempi mieleenjohtuma on kelvannut johdatukseksi seuraavassa laulussa:
Järven rannalla ruovistossa / tuo vesi oli ruskeata; / ei sinun poika riiata tarvi, / jos se on vaikeata
Tällainen yhteen kuulumattomien asiain yhteenkytkeminen ei tietysti ole laululle onneksi, vaan yksinomaan vahingoksi: tuntuu kuin se olisi hätiköiden tehty ja tällöin tyydytty paremman puutteessa melkein mihin tahansa, mitä vain on mieleen juolahtanut. Olisi ollut erinomaisen onnellista ja helppoakin koettaa herättää tavoiteltu tunnelma jo johdatuksen luonnonkuvan avulla, ja on niin tehtykin, vaikka liian harvoin. Ensinnä voivat laulun molemmat puoliskot joskus olla aivan samanluonteisia, jos kohta yhä täysin irrallisia ajatuksia:
Kun on liinukkavarsa ja nappularattahat / ja itse pidän suitsista kiinni; / kun vertaistansa rakastaa, / ei tarvitse olla fiini.
Paljon kehittyneempiä muodoltaan ja parempia taiteelliselta arvoltaan ovat monet laulut, joissa se tunnelma, jonka alkuosan luonnonkuvaus synnyttää, todella sointuu yhteen laulajan omien tunteiden kanssa, on ikään kuin niiden säestyksenä tai suorastaan vertauskuvanakin. Esimerkiksi:
Pikkulintu laulava / ja lämmin ompi ilta; / kulta istuu vieressäin / joka pyhäilta. Miten hyvin sopiikaan lämmin, kesäinen pyhäilta linnunlauluineen nuorten rakkaudenonnen kehystäksi!
Vielä kiinteämmin on alkupuolen luonnonkuva liitetty loppuosaan silloin, kun niitä nimenomaan verrataan toisiinsa kuten esimerkiksi tässä kaikille tutussa laulussa:
Taivas on sininen ja valkoinen / ja tähtösiä täynnä; / niin on minunkin sydämeni / ajatuksia täynnä.
Tämän me heti ymmärrämme: yhtä täynnä kuin taivas on tähtiä, on minun sydämeni täynnä ajatuksia.
Samoin: Näivettyy se nauriskin / ja kuivettuu se kukka; / niin se käypi sullekin, / kuule, tyttö rukka.
Monasti on laulussa kyllä tehty vertaus, mutta sanoisinko niin taitamattomasti, että olisi ollut parempi jättää se tekemättä. Hyvän esimerkin tällaisesta pelkästään muodollisesta vertaamisesta tarjoo seuraava laulu:
Ei mistään saa niin kirkasta vettä / kuin niityn lähtehestä; / ei mistään saa niin rakasta heiliä / kuin toisen tähtehestä.
Uudemmille kansanlauluille on siis tämä kaksijakoisuus ominaista ja luultavasti on tämä ominaisuus niissä myös alkuperäinen. Aivan varmana tätä ei sentään voi pitää, sillä on myös jonkun verran sellaisia lauluja, joissa ajatus on täysin yhtenäinen. Tähän ryhmään kuuluvat muuten monet meidän kauneimmista kansanlauluistamme ja usein juuri näissä parhaissa jatkuu yhtenäinen ajatus kautta kahden tai useammankin säkeistön. Tunnetuimpia näistä lauluista ovat Tuolla on mun kultani, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Oi äiti parka ja raukka, Ol' kaunis kesäilta, Sä kasvoit neito kaunoinen, Tuomi on virran reunalla jne.
Vanhassa kansanrunoudessamme herättää melkeinpä ennen mitään muuta huomiota laulajan perin läheinen suhde luontoon: luonto on hänestä elävä olento, ystävä, jolle hän uskoo niin ilonsa kuin surunsakin, luonnosta hän saa kaikki kauniimmat runokuvansa ja vertauskohtansa, saattaapa hän - eikä niinkään aiheettomasti sanoa, että luonto on antanut hänelle kaikki hänen laulunsa:
Vilu mulle virttä virkki, / Sae saatteli runoja, / Virttä toista tuulet toivat, / Meren aaltoset ajoivat, / Linnut liitteli sanoja, / Puien latvat lausehia.
Mitenkä voisikaan onnellisen ja toiselta puolelta taas surullisen, alakuloisen ihmisen mielialaa kuvata kauniimmin ja sattuvammin kuin on vanha kansanrunoutemme sitä luonnosta saatujen vertauskohtien avulla kuvannut:
Niin on mieli miekkoisien / autuaallisten ajatus, / kuin keväinen päivän nousu, / aamun armas aurinkoinen. / Mitenpä poloisten mieli / kuten allien ajatus. / Niinpä se poloisten mieli, / niinpä allien ajatus / kuin syksyinen yö pimiä, / talvinen on päivä musta; / minun on mustempi sitäi, / synkiämpi syksy-yötä.
Miten on tässä kohdin uudempien kansanlaulujen laita? Meidän täytyy heti sanoa, että itsenäiset luonnontunnelmat eivät ollenkaan kuulu uudempaan kansanlyriikkaan, siinä esiintyy luonnonkuvausta vain vertauksissa ja niinkuin olemme nähneet, niissäkin usein sovitettuna yhteyteen, jossa sillä on hyvin vähän tekemistä. Sääntö ei ole kuitenkaan vailla poikkeuksia, kuten osoittavat meille esimerkiksi seuraavat säkeet:
Enkä mä kelleen ilmoita / mun sydänsurujani, / synkkä metsä ja kirkas taivas / ne tuntevat huoliani.
Myöskin sisällykseltään uudemmat kansanlaulut suuresti eroavat vanhoista. Vanhempien runojen aihepiiri on hyvin laaja, kuvastaen ihmisen erilaisia mielialoja ja tunnelmia - useimmiten muuten alakuloisia, sanoohan laulaja itse, että soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Uudemmissa tuntuu olevan vain yksi ainoa aihe, nimittäin rakkaus, niin keskeisenä kuin se olisi ihmiselämässä a ja o. Rakkauselämän kaikki eri asteet heräävistä lemmenhaaveista aina sukupuolielämän kaikkein alhaisimpiin ja karkeimpiin muotoihin asti ovat tässä edustettuina. Pääaiheita voisi näissä lauluissa ehkä erottaa kolme, niinkuin eräässä laulussa sanotaan:
Rakkauden asiassa / on monet ajatukset, / siin' on ilot ja siin' on surut / ja akkain panetukset,
Onnellista rakkautta ja sen ihanuutta ylistävät monet laulut. Tätä onnea kuvastavat sellaiset vakuutukset kuin henttuni on minun mielessäni joka hengenveto, minä menen henttuani katsomaan vaikka puukkoja satelisi. Usein ylistetään rakastetun kauneutta: Hei henttuni sinisillä silmillä ja poskilla punaisilla, hänen vartensa on kuin elämänlanka jne. Usein käytetään vain jotain ylimalkaista laatusanaa, joka kuluneisuutensa vuoksi ei paljon sano. Siten esimerkiksi tyttö on kaunis, nätti, korea, sievä ja sorja, fiini. Sielullisista ominaisuuksista ei ilmeisesti välitetä, koskei niistä koskaan puhuta. Tyttöjen laulut osoittavat, että myöskin pojissa on ulkomuoto pääasia. Tavallisimmin tytön ihailun esine on nätti, herrakas, komia tai fiini. Rikkautta ei näy pidettävän vallan suuressa arvossa (pätkä tulkitsematonta pikakirjoitusta).
Rakastetulla on luonnollisesti monta nimeä, mutta ikävä kyllä hyvin vähän kauniita. Nämä uudemmat lemmenlaulut ovat useinkin sangen köykäisiä, rakkaus otetaan niissä hyvin kevytmielisesti ja tätä todistavat jo rakkauden (usein ei tätä sanaa ollenkaan voi käyttää) esineen nimitykset. Monet niistä kuten esimerkiksi heila, henttu, hilsu, hellu, hauska ja sievä tuntuvat jo paljaalla äänneasullaan viittaavan siihen kevyeen "riiasteluun" ja huikentelevaisuuteen, joka näyttää niin hyvin viihtyvän rekilaulujen ilmapiirissä. Ne ovat saaneet hyvin ansaitsemansa tuomion siinä, että yksikään niistä ei ole saanut sijan taiderunoudessa, johon sen sijaan vanhempi kansanrunous on monella tapaa hedelmöittävästi vaikuttanut. Kaikkein arvottomimpia ovat sellaiset muka lempinimitykset kuin mamman poika, mamman tyttö ja mamman lirusilmä.
Vanhassa kansanrunoudessa soi useimmin surun tumma sävel, ja vaikkakin uudempi runous on sitä paljon iloisempi ja huolettomampi, on suru sentään houkutellut siinäkin esiin kauneimmat sävelet.
Ei ole meidän päivinämmekään rakastuneella puutetta suruista. Hän laulaa ikävästään, sillä hänen kultansa on kaukana, kuninkaan kartanon puolla tai valittaa hän ehkä sitä ikävää, ettei ole vielä löytänyt itselleen sydämen ystävää jne. Pahimpana surun syynä ovat kuitenkin rakkauden mukanaan tuomat pettymykset. Nämä alakuloiset lemmenlaulut ovat usein paljon kauniimpia kuin iloiset laulut ja vallankin sen takia ne miellyttävät meitä, että niissä ei rakkautta pidetä leikin asiana, kevyenä ilonpitona, vaan vakavana, pyhänä asiana, tunteena, joka kokonaan valtaa laulajan olemuksen. Tuon murheen raskautta on monasti kuvattu suorastaan liikuttavin säkein:
Aamulla varhain kun aurinko nousi / ja minä unestani heräsin, / sydämeni oli surusta raskas / miksikä, kultani, hylkäsit mun?
Onnenhaaveiden pettäessä näkee laulaja koko ihmiselämän synkkänä ja hän löytää luonnosta erinomaisen onnistuneen vertauksen ilmaisevan mielialaansa:
Niin on koko elomme ja koko olo täällä / lehdenkanta katkeava syksyisellä säällä.
Laulaja ei murheissaan, niin kuin näistäkin esimerkeistä näemme, riehu eikä toivo kostoa surunsa aiheuttajalle, vaan alistuu tyynesti kohtaloonsa. Korkeintaan hän toivoo, että pettäjä tulisi tunnonvaivoihin jos ei ennen niin Herran tuomiolla, kun silmästä silmään katsellaan siellä uudet ja vanhat kullat.
Kaikkia kohtaan ei laulaja kuitenkaan ole yhtä lempeä. Akat eli ämmät saavat kuulla kyllä kunniansa, heistä puheen ollen ei sanoja säästetä. Ja syy on selvä: he saavat panetuksillaan ja juoruillaan ja sekaantumisellaan nuorten asioihin monenlaista ikävyyttä ja onnettomuuttakin aikaan. Heitä ei siis suinkaan säälitä, vaan saamme kuulla, kuinka
Tämän kylän ämmäin kieli se käy / kuin haavan lehti puussa, / jo minä tyttöraukka olen / joka ämmän suussa.
Ämmäin, noiden kupparien ja noitien, sanotaan vartioivan poikain retkiä tuvan penkillä polvillaan leuka akkunalla, suu irvellään kuin vanha liinaloukku tai tutkivan aamulla jälkiä tyttöjen ikkunain alla. Mutta tästä eivät pojat paljonkaan välitä, vaan ikään kuin uhalla he laulavat:
Niin kauvan minä ramppaan tämän kylän raittia / kuin kenkäni korkot kestää, / rakastelen ketä minä tahdon / ja ämmät ei voi estää.
Tässä ylimielisessä suhtautumisessa ämmäin niin kuin yleensä kaikkien muidenkin ihmisten puheisiin ja ajatuksiin "riiastelusta" kuvastuu taasen se kevytmielisyys ja huikentelevaisuus lemmenasioissa, josta jo aiemmin huomautin. Vallankin pojat kerskailevat kevytmielisyydellään ja hurmauskyvyllään, kuten näkyy esimerkiksi seuraavista säkeistä:
Seitsemän tyttöä perähäni itkee / ja minä vain naurahtelen. Osaavat saman konstin tytötkin:
Enkä sure, enkä huoli / jos yksi poika jätti / vielä minä toisen saan / kun olen nuori ja nätti.
"Erokirja" - näissä lauluissa usein mainittu paperi - kirjoitetaan niin kuin luetaankin useimmiten kevyellä mielellä:
Eikä se erokirja hulivilipojan (-tytön) / taskussa paljon paina, / vaikka niitä tulisi viikolla viisi / ja kuudes lauantaina.
Olisi luultavasti väärin arvostella esimerkiksi poikien siveellistä tasoa heidän omien laulujensa perusteella, sillä heillä on vahva taipumus kerskailuun vallankin kun on sydänten valloittamisesta kysymys. Kovin mielellään he esimerkiksi kuvittelevat, että tytöt itkeä lulluttavat, jos he kuolevat. Joka tapauksessa täytyy sanoa, etteivät tällaiset laulut nuorison siveellisestä tasosta varsin lohdullista kuvaa anna: niissähän esiintyy hurja luonto ja kevytmielisyys usein suorastaan ihailun esineenä ja mies joka juo ja tappelee, saa sankarin sädekehän.
Minun tarvitsee tuskin enää huomauttaa, että tämä uudempi kansanlyriikka on yksinomaan nuorison sepittämää ja laulamaa. Mikään muu ikäkausi ei laulaisi yksinomaan rakkaudesta ja taas rakkaudesta. Vanha runous eli kaikkien, niin nuorien kuin vanhojenkin, niin miesten kuin naisten huulilla. Monet Kantelettaren parhaista palasista ovat äitien ja lasten lauluja, mutta uudet laulut eivät kuulu eivätkä sovikaan perheen ja kodin piiriin, vaan on niillä tyyssijansa kisakentillä, kylänraiteilla ja maanteillä, siis yleensä paikoissa, missä nuoret kokoontuvat ja liikkuvat.
Olemme nähneet, että uudempien kansanlaulujemme aihepiiri on perin rajoitettu, runollisen innoituksen on melkeinpä aina antanut toinen sukupuoli. Samoin ovat nämä laulut runollisilta ilmaisukeinoiltaan köyhemmät kuin vanhat runot. Luonnosta on vertauskohtia ja kielikuvia saatu hyvin vähän ja nekin ovat usein heikonlaisia. Esimerkiksi vertaukset ovat monta kertaa kuluneita ja vähänsanovia. Kulta on kaunis kuin kesällä ruoho, hänen silmänsä ovat kuin taivaalla tähdet ja varsi kuin elämänlanka.
Joskus on vertaus niin haettu, että se tuntuu vain naurettavalta:  Viis' on meitä veljeksiä kuin juhannuksenkukkaa. Toisinaan on laulajan vaikea löytää tarvittavia loppusointuja ja silloin hän uhraa ajatuksen kokonaan ja laulaa esimerkiksi näin: Minun kultani pitkä ja hoikka se on kuin meren hauki tai kultani elää ja rallattaa ja elää niin kuin rotta tai heilani mua jäi suremaan kuin sorsanmuna veteen, tyttöjen täytyy vala tehdä poikien sielun eteen.
Loppusointu siis näkyy näissä lauluissa olevan hyvin tärkeä kaunistuskeino, koska sen hyväksi saatetaan uhrata ajatussisällyskin. Hyvät loppusoinnut eivät suinkaan ole harvinaisia, mutta niiden rinnalla käytetään runsaasti myös ns. puolisointuja, joita nähtävästi pidetään yhtä hyvinä. Niinpä sointuvat yhteen sellaiset sanaparit kuin kataja - matala, miniä - pimiä, velkaa - kelpaa, joissa vain vokaalit ovat samat.
Loppusointujen rinnalla on refrengi eli samojen sanojen toistaminen joka värsyn lopussa. Se on rekilauluille ominainen tunnusmerkki. Tavallisimmin toistetaan vain joitakin musikaalisesti sointuvia äänneryhmiä, kuten esimerkiksi hei liirum, hei laarum, tuutima lullalluikkis ja tuutima lullallei, hei sun vei, rati ralla lei, sim lai ruulia raa, sum frali lali laa jne. Joskus tällaiseen refrengiin kuuluu myös oikeita sanoja, esimerkiksi hailia laa ja laulan vaan tai meri oli tyyni kun rannalta läksin, huh hah hei ja rannalta läksin.
Loppuarvostelu uudemmista kansanlauluistamme ei siis tule vallan korkeaksi. Arvottoman joukossa on kyllä paljon arvokastakin; olen jo ennen huomauttanut sellaisista lauluista kuin esimerkiksi Aamulla varhain kun aurinko nousi, Oi äiti parka ja raukka jne. Vielä voisi mainita esimerkkinä todellisesta runoudesta muutamat eteläpohjalaiset laulut, esim. Talapakan Nikolain tai sellaiset rajun voiman tuntoa ilmaisevat säkeet kuin Vaasan veri ei vapise / eikä Kauhavan rauta ruostu, mutta yleensä eivät uudemmat kansanlaulut kykene vetämään vertoja vanhemmille kansanrunoille. Mutta niiden paras puoli onkin etsittävä toisaalta: niissä voittaa sävelellinen kauneus ehdottomasti runollisen. Ja me olemme valmiit antamaan anteeksi paljon sekä muodon että sisällyksen heikkouksia, kun sävel on niin liikuttavan kaunis, suorastaan sydämeenkäypä, kuin se useissakin lauluissa on.