Urheiluharrastukset

Luultavasti talvella v. 1943, linjojen vakiinnuttua ja miesten elämän muututtua aika yksitoikkoiseksi, pataljoonassa tai rykmentissä, ellei peräti divisioonan tasolla keksittiin yhdeksi ajanvietteeksi jääpallon pelaaminen jopa sarjatasolla. Aktiivisena se tosin koski vain muutamia edustuspelaajia, mutta viihdykettähän oli pelin seuraaminenkin.

Arvannet vastaukseni, kun minulta kysyttiin, olisinko valmis matkustamaan kotiini hakeakseni pelissä tarvittavat välineet, luistimet ja mailan. En edes epäröinyt, vaikka tiesin oman kouluni joukkueessa näytelleeni maalivahtia enkä suinkaan vasenta laitahyökkääjää. Siinä olisi tarvittu briljantimpaa luistelijaa kuin mitä olin. Viimeistään tuo totuus unohtui silloin, kun kuulin komennuksella olevan mittaa kolmisen vuorokauden verran. Hämärästi muistelen saaneeni keväällä toisen komennuksen, nyt palauttaakseni tamineet kotiin. Seisovimmassa vaiheessaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Koska kaikki myötäluistelijani olivat outoja, lienen pelannut pataljoonan joukkueessa. Omasta komppaniastamme olisin sentään tuntenut useitakin. Pelkoni heikosta menestymisestäni eivät toteutuneet. Tosin muistan vain itsestäni saamani yleisvaikutelman. Kun se jäi myönteiseksi, saatan edelleenkin olla tyytyväinen, sillä kyllä pelaaja tuntee munaskuissaan sen, miten homma hoituu. Joukkueena me sen sijaan emme liene menestyneet, koska pelistä saamaani kunnian ja maineen kuohua ei ole päässäni.

Vaikka sota ja urheilu eivät juurikaan kaveeranneet, pääsin muutaman muunkin kerran esiintymään itselleni niin mieluisassa puuhassa. Komppaniamme huilaillessa etulinjojemme takana kesäkuussa v. 1942 Ollilassa joku löysi reviiriltämme työntökuulan. Johdossa syntyi ajatus järjestää kilpa hyvine palkintoineen. Varsinaisia yleisurheilijoita joukossa ei voinut olla, koska sain kuulan muita pidemmälle. Tulosta en muista - liekö sitä mitattukaan, koska mittanauhaa meillä tuskin oli ja toisaalta pukkausten vertailu onnistui ilmankin -, en edes välineen painoa, mutta eiköhän kyse ollut nelikiloisesta. Kun tuomaristo oli tarkkana eikä sallinut heittoja, hyvällä tekniikalla saatoin voittaa tuolla kevyellä kapineella kaikki itseäni vahvemmat kaverit.

Mainintani voittopalkinnosta on ehkä katteeton; en ainakaan muista saaneeni kuin joukkueenjohtajamme ylväästä voittajasta ottaman valokuvan. Arvonsa toki oli silläkin, nyt jopa enemmän kuin mahdollisesti saadulla ja tähän päivään mennessä hukkuneella alpakkalusikalla. Kuvasta sitä paitsi näkee melko selvästi, minkälainen ulkoinen olemukseni oli sodan aikana. Toisaalta se osoittaa työntöpaikan olleen kaikkea muuta kuin sen käyttäjä: se oli melko alkeellinen. Tällainen venkuroiva itsekehu sallittaneen.

Kun nyt takerruin sota-aikaisiin urheilusuorituksiini, mainitsen myös osallisuuteni upseerikurssini kisoihin. Jokaisella kurssilla olivat mestaruuskoitoksensa. Edustin luonnollisesti konekiväärikomppaniaa. Luultavasti voitin korkeushypyn tai ainakin menestyin siinä. Siitä todisteina tosin ovat vain silloin tällöin tapaamani kurssitoverieni muistikuvat. Lienevät silti nämäkin todisteet vähitellen hävinneet tai ainakin pahasti häviämässä.