Tienteko
Tiheään asutulla Kannaksella ei luonnollisestikaan ollut samoja tientekotarpeita kuin Laatokan pohjoispuolisilla alueilla, mutta makuun pääsimme mekin. Varsinkin itä-Kannaksella oli laajoja suoalueita, joille ei ollut valmiita teitä. Loppujen lopuksi tientekokin oli suureksi osaksi metsätyötä. Se oli onneksi kevyempää kuin varsinainen motinteko, koska kapulateihin käytettiin pientä ns. soiropuuta ja jopa pelkkää oksistoa. Kokoelmassani olevasta valokuvasta on nähtävissä, mistä oli kysymys. Eräässä toisessa kuvassa marssimme tuollaisella tiellä hyvin märkänä vuodenaikana.
Linnoitustyöt
Olin ollut talvisodan aikana linnoitustöissä Rauman edustan Kuuskajaskarin rannikkopuolustuslinnakkeessa. Kun maamme 57. upseerikurssi komennettiin v. 43 viikoksi tai pariksi Kannakselle linnoitustöihin, minulla yhtenä oppilaista oli jo ennakolta jonkinlainen käsitys työn luonteesta.
En tiedä, miten monena vuotena upseerikoulun eli UK:n kurssi oli käynyt linnoittamassa Kannaksen puolustuslinjoja. Ainakin kaikki sodanaikaiset upseerioppilaat lienevät saaneet lyhyen käytännön opetuksen linnoitusten ja asemien suunnittelussa ja kokemusta myös raskaasta kenttätyöstä. Epäilemättä tuo pari kertaa vuodessa linnoitustöissä häärännyt tuhatmiehinen joukko sai yhtä ja toista aikaan.
Meitä varten oli mennen tullen varattu oma juna. Olihan meissä joukkoa miehittämään aika pitkäkin kulkuneuvo. Se ei poikennut tavanomaisesta siviilijunasta kuin siinä, että perimmäiseen tavaravaunuun rakennetulla korokkeella nökötti ilmatorjuntakonekivääri, mahdollisesti jopa toinenkin junan etupäässä. Luonnollisesti meille konekiväärikomppanian miehille lankesi ilo ja kunnia istua vuorollamme aseen ääressä tarkkailemassa ilmatilaa. Onneksi kukaan ei häirinnyt sitä. Siitä päätellen, että muistan matkan avolavallakin sujuneen hyvin, ilma oli niin mennessä kuin takaisinkin palatessa lämpöinen.
Itse linnoitustöistä mieleeni on jäänyt muutama merkittävä seikka. Samalla kun ihailimme massiivisia kupukattoisia tykki- ja kk-asemia sekä bunkkerimaisia miehistösuojia, mielestämme valloittamattomia kaikki, vierellä saattoi olla täysin varustamaton suoalue. Loppujen lopuksi ainakin yksi tuollainen vaikeakulkuinen ja sellaisena muka ylittämätön maastokohta aiheutti sen, että kesällä 44 linja petti. Valtava työ, sodan menestyksestä puhumattakaan, oli ainakin eräältä osaltaan mennyt hukkaan.
Sille työmaalle, jossa meidän noin ryhmän suuruinen osastomme toimi, oli rakennettu pienoisrautatieverkko. Kiskot olivat samanlaiset kuin esimerkiksi monilla senaikaisilla tiili- ja monilla muillakin tehtailla. Raiteilla liikkui lilliputtiveturi, mahdollisesti toinenkin, perässään useita kuuppavaunuja. Pääradalta oli vedetty pistoraide sorakuopalle. Junan saavuttua sinne melkoinen ryhmä vihollisen sotavankeja ryhtyi lapioimaan soraa ja hiekkaa vaunuihin. Niitä oli yleensä paikalla enemmän kuin veturin vetämän verran, joten vangeilla oli koko päiväksi askaretta. Vaikka en sitä muistakaan, junan täytyi ajaa lähellä linnoitustyömaata olevalle betonisekoittamolle. Nähtävästi siellä toisen vankiryhmän tehtävänä oli valmistaa sementtiseos. Vankeja tuskin enää päästettiin itse asemien tekoon, vaan ne syntyivät meidän käsissämme.
Ryhmäni - olin sen vastuullisena johtajana - jäsenten tehtävänä oli toimia tuon sorakuoppatyömaan valvojina ja työnjohtajina. Meidän tehtävämme ei ollut niinkään vankien vartioiminen, vaan lähinnä sen varmistaminen, että työt sujuivat kitkatta. Monet vangit olisivat epäilemättä mielellään nähneet vaikkapa pienen epäjärjestyksen ja vahingonkin syntymisen työmaalla.
Koska linnoitustyömme lähettyvillä ei ollut siviiliasumuksia, tulin tuskin koskaan tietämään edes sen pitäjän nimeä, jossa olimme. Lähes pelkkää olettamustani on, että työskentelimme jossakin Muolaan syrjäseudulla.