Miellyin ensimmäisistä askeleistani alkaen Orimattilaan

Elettiin kesän viimeistä päivää vuonna 1948. Olin juuri astunut Loviisan-junan pikkuruisesta vaunusta Käkelän asemalle Orimattilassa. Lyhyen taivalluksen jälkeen saavuin yhteiskouluun johtavan lyhyehkön tien päähän. Käännyttyäni elämäni ensimmäisen kerran tuolle suurten koivujen reunustamalle kujalle arvioin sen päässä näkyvän portaikon oppikoululle vallan soveliaaksi. Arvokkuudestaan huolimatta tuossa sisäänkäynnissä oli kutsuva ilme. Tunsin, että talo ottaisi minut ystävällisesti vastaan.

Vaan mitäpä tässä kiirehtimään. Olinhan vasta koivukujalla. Se vaikutti vallan viehättävältä ja vilvoittavalta tuona melko lämpimänä päivänä. Kävely tuuheiden koivujen alla virkisti Käkelänkujan paahteesta saapunutta taivaltajaa. Silloin en vielä aavistanut, että tulisin kulkemaan tuota koivukujaa pitkälti toistakymmentätuhatta kertaa ennen viimeistä lähtöäni.

Talvikylmistä tiloistaan, natisevista portaistaan, savun ja ajan patinoimista seinähirsistään ja hieman tunkkaisesta hajustaan huolimatta rakennus tulee jäämään parhaimpien muistojeni kouluksi. Vaikka oma kouluaikainen opinahjoni oli maan suurin ja siksi myös puitteiltaan edustava, vaikka puukoulun viereen aikanaan noussut talo tarjosi uuden puhtaana erinomaiset olosuhteet niin oppilaille kuin opettajillekin, kumpikaan niistä ei ole saanut samaa sijaa sydämessäni kuin tuo vuonna 1925 noussut kouluhallituksen arkkitehdin Toivo Salervon luomus. Voin vain itsekin ihmetellä sitä kaihoa, jota tunsin erotessani tuosta vuotten mittaan niin tutuksi käyneestä talosta.

Vaikka kiinnynkin helposti paikkoihin, niin sisä- kuin ulkotiloihinkin, tuo ominaisuuteni ei ole voinut olla ainakaan yksinomainen syy mieltymykseeni. Vaikka olen jo aikaisemmin kertonut tuon koulun todella vahvasta tunnelmasta, sietää siitä mainita toisenkin kerran. Kyseessä oli varmasti jotakin inhimillisempää kuin vain normaali kiintymykseni johonkin tutuksi tulleeseen: vanhassa puukoulussa 1940- ja 50-luvuilla niin oppilaiden kuin omien kollegoitteni keskuudessa vallinnut yhteen puhaltamisen henki oli niin voimakas, että vaistosin sen heti ensimmäisinä koulupäivinäni. Epäilemättä omat hentoiset puhallukseni suuntautuivat alusta alkaen samaan suuntaan kuin jo koulussa olleitten.