Johdanto

Ryhdyttyäni 1970-luvun loppupuolella joidenkin käsiini osuneiden dokumenttien perusteella tutkimaan äitini sukua - omaani toki myös -, kiinnostuin siitä siinä määrin, että halusin tietää suvustani muutakin kuin pelkkiä nimiä. Halusin lihaa luiden ympärille, tapahtumia esiäitieni ja -isieni elämästä, tapahtumia, jotka toisivat heidät lähemmäksi, valottaisivat heidän perheidensä elämää, työtä ja askarrusta, kertoisivat sukuni jäsenten inhimillisistä heikkouksista, jos kohta vahvuuksistakin.

Alkaessani tiesin isoisäni olleen Malmin talollisia, mutta koska hän ei ainakaan minun kuulteni koskaan puhunut entisestä kotipaikastaan, en tiennyt siitä juuri nimeä enempää. Tuskin silti olisin noina 1920- ja 30-luvun nuoruuteni vuosina ollut kiinnostunutkaan sen enemmästä. Vasta jäätyäni eläkkeelle ja asetuttuani, kuten pian huomasin, aivan sattumalta isoisäni entiselle asuinseudulle, aloin pohtia äidinpuoleisia juuriani. Onneksi äitini ensi innostukseni aikoihin vielä eli, jopa vireänä ja hyvämuistisena lähes 90 vuoden iästään huolimatta. Ilman häntä tuskin olisin koskaan tullut jatkaneeksi kovin pitkälle sukuni henkilöitten parissa. Saatoin monesti vain ihmetellä, miten elävinä henkilöt ja tapahtumat olivat säilyneet äitini mielessä siitäkin huolimatta, että hän tuskin koskaan, lähdettyään sisällissotamme aikoihin Malmilta, edes käväisi entisillä kotitanhuvillaan.

Äitini kertoman varassa saatoin saada hyvinkin seikkaperäisen käsityksen vuosisatamme alun, osittain jopa edellisen lopun malminkyläläisistä, ennen muuta sukulaisistani, heidän elämästään ja kuolemastaan. Mielenkiintoisinta oli kuulla äitini synnyin- ja kotitalosta, Brusaksesta, tilasta, jota sukumme jäsenet olivat viljelleet ties kuinka kauan. Vasta isoisäni, Karl Gustav Kyrklund, oli myynyt sen vuonna 1917 Helsingin kaupungille.

Luultavasti Brusaksen mahdollisesti jopa 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva rakennus uhmaa yhä edelleen aikaa Ala-Malmin eräässä notkelmassa. Ymmärtääkseni paikalla oleva talo on ainakin osa vanhaa Brusasta. Täyden selvyyden saaminen ei kaiketi olisi kovin hankalaa, mutta monesti helpotkin asiat jäävät muka tärkeämpien jalkoihin.

Vanha nykyiseltä Latokartanontieltä Pukinmäelle johtava tie, joka alkaa Riihenkulma-nimisenä katuna, kulki hetken kuluttua kuvaaminani aikoina kahden tilan, Strömsin ja Brusaksen, päärakennusten kainaloon, teki siinä, kuten vielä tänäänkin, suoran kulman vasemmalle ja satasen metrin päässä toisen oikealle tyyntyäkseen vanhan kunniallisen kylätien rauhalliseen polveiluun. Nykyään tuo silloinen valtaväylä on pelkästään jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käytössä.

Kuultuani äitini monet tarinat lapsuutensa maisemista, elettyäni hänen nuoruusvuotensa omaistensa ja ystäviensä parissa, luettuani lukuisia Brusasta ja laajemminkin Helsingin pitäjää koskevia dokumentteja, saatuani yhtenäistä tietoa sieltä, hajanaista täältä, näin talomme historian sen perustamisesta alkaen aina sen menettämiseen saakka kuin korkeana päivän kaarena, jonka alku, aamu, oli köyhyyden tragiikkaa, keskipäivä kaikkea sitä hyvää, jonka ihminen kuvittelee hyvinvoinnillensa kuuluvan: varallisuutta, terveyttä, vaikutusvaltaa. Nuo harvoin tuovat pysyvää onnea haltijoilleen: Brusaksenkin elämässä ihmisen raadollisuus nojasi päätään rahasäkkiin, hänen terveytensä oli vain kynnysmatto raihnauden maailmaan ja vaikutusvalta synnytti järjetöntä itsetuntoa. Siksi kaari laski, kuten sen laskea pitää, ja dramatiikka päätti talomme "kirjallishistoriallisen" osan, sen illan. Brusaksen ylle laskeutui yö, jota ei seurannut aamu.

Tarinani on, paitsi äitiäni, vahvasti niiden dokumenttien varassa, jotka löysin joitakin vuosikymmeniä sitten isoisäni, Brusaksen viimeisen talollisen, "aarrearkusta". Tuo melkoinen alkuperäisten asiakirjojen nippu on kuin ihmeen kaupalla säilynyt koskemattomana omassa käärössään vanhimmilta osiltaan jopa parinsadan vuoden ajan.

Oletettavasti siis kaikki se, jonka kerron noiden dokumenttien pohjalta, on aikanaan tapahtunutta. Sen sijaan en uskalla väittää olevani likikään oikeassa kirjoittaessani maastokohteista, talojen ja tiluksien sijainnista tai muista tuon tapaisista seikoista. Niihin olen tosiaan paneutunut erittäin pintapuolisesti. Myönnän myös, että taitoni niin vanhan ruotsin kuin käsialankin tulkinnassa on saattanut aiheuttaa lipsahduksia. Mitä useamman lukijan ja näkijän tarinani saa, sen varmemmin mahdolliset erheet ja virheet paljastuvat.

Myös jotkut ”sukuidentiteettikäsitykseni” sellaisista henkilöistä, joiden asemaa tai sukuperää ei mainita dokumenteissani tai joista minulla ei ole jonkun kunniallisen kansalaisen, lähinnä äitini, todistusta, perustuvat olettamuksiin. Tosin olen pyrkinyt mainitsemaan niistä jokaisessa tapauksessa erikseen. Silti myönnän, että koska tarinani on syntynyt lähinnä uteliaisuudesta tai kauniisti sanoen halusta tutustua sukuni menneitten päivien tapahtumiin, en ole paneutunut kovin vakavasti tähän puuhaani.

Tein tämän tarinakokoelmani ensimmäisen version jo vuonna 1986. Siirryttyäni kymmenkuntaa vuotta myöhemmin tietokoneaikaan stilisoin ja ajanmukaistin tekstiäni suuresti. Kun aivan vuosituhannen vaihteessa äitini lapsuudenystävän ja naapurintytön Gerda Åbergin poika Henry Tuderman keksi omien Pehrsin tilaa koskevien tutkimuksiensa yhteydessä minut, sain sekä häneltä suoraan että hänen innostamanaan niin runsaasti uutta aineistoa, että näen oikeimpana pitää vuotta 2001 edessäsi olevan tekstin valmistumisajankohtana. Samalla huo­masin uutta valmistellessani entiseen versiooni ujuttautuneen niin monia lähinnä huolimattomuusvirheitä, että jo niiden poistamiseksi uusi "painos" oli paikallaan.

Sukututkijoiden suositusten mukaan suomenkielisessä tarinassa dotterien ja sonien pitäisi olla tyttäriä ja poikia. Poikkean tuosta käytännöstä tietäessäni poikkeuksetta kaikkien Brusaksen-aikaisten tarinani henkilöitten olleen vahvasti ruotsinkielisiä. Samoin käytän brusaslais- ja vähin muitakin nimiä mainitessani alkuperäisiä kirjoitusasuja. Tiedän, että aikanaan nimissä hienosteltiin, mutta historiaahan sekin on. Siirtyessäni ns. sukututkijan rooliin omaksun toisenlaisen käytännön.

Helsingissä kevättalvella vuonna 2001.

                                                                                                           Olavi Linturi

Koska saattaa olla mahdollista, että jollekin lukijalleni voi tulla halu kertoa minulle jostakin sellaisesta Kyrklundista, jota en mainitse tarinani sivuilla - tai toki muutakin turistavaa -, mainitsen tässä yhteystietoni. Tosin en voi taata monivuotista vastauspalvelua kummastakaan osoitteestani, koska olen jo siinä varttuneessa iässä, jolloin aletaan uskoa meidän kaikkien aikanaan muuttavan toisenlaisen postinkantojärjestelmän piiriin.

Kuokkamaantie 2 as. 5                  Pyhän Henrikin tie 778 B

27710 KÖYLIÖ                           27750 KÖYLIÖ

olavilinturi@gmail.com   tai     olavi.linturi@luukku.com                                                                                                      puh. 0407781816

Syksyllä 2005 yritin saattaa tarinani rahalliset asiat järjestykseen. Tosin se ei ole kovin helppoa siltä ajalta, joka edeltää ennen v. 1864 syntynyttä omaa markkaamme. Onneksi rahaa käytettiin noina aikoina nykyistä vähemmän. Siksi taloudellinen lahjattomuuteni ei paljastu kovin usein.

Kun maamme sai oman markan, säilyi se pitkiä aikoja suhteellisen vakaana. Kun rahan arvo alkoi heilahdella, tilastotiede oli jo niin kehittynyttä, että suuretkin rahan arvon vaihtelut pystyttiin toteamaan. Siksi tuon 1864-vuoden jälkeiselle rahalle on ollut melko helppo saada arvo niin markkoina kuin euroinakin. Tarinassani tosin en ole aivan nykyajassa, mutta kylläkin aika lähellä, vuodessa 2004.