Kelloluokka

Tämän lähihistoriallisen hyppäyksen jälkeen palaan oman aikani puukoulun tavanomaiseen arkeen: Alakerran syrjimmäisen luokan oppilailla oli vaativa tehtävä: he huolehtivat vuorotellen koulutuntien päättymisestä ja alkamisesta. Luokkahuoneen oviseinällä oli kaksi kelloa, ensinnäkin tavallinen ajannäyttäjä, muistaakseni puuosaltaan punertava kahdeksansivuinen seinäkello, sekä sen alapuolella sähköinen soittokello. Tuntijärjestäjän piti painaa sitä kahta minuuttia ennen koulutunnin päättymistä ja uudelleen varsinaisen välitunnin alkaessa. Järjestäjän tehtäviin kuului luonnollisesti myös kutsua oppilaat takaisin opetuksen pariin.

Kun en muista yhdenkään noista kolmasluokkalaisista, joinakin vuosina jopa toisluokkalaisista, unohtaneen tehtäväänsä, osoittaa se noinkin nuoressa joukossa olleen melkoista velvollisuudentuntoa. Pelkään joidenkin jopa ottaneen tuon ”viranhoitonsa” niin vakavasti, että moni opettajan taritsema tiedon murunen jäi nauttimatta.

En tiedä, minne tuo koulun kello joutui menetettyään virkansa. Toivon sen päässeen eläkepäivikseen jollekin rauhalliselle seinälle muistelemaan niitä kunnian aikoja, jolloin sen varassa oli koko koulun päiväjärjestys jokaista tuntia ja jopa välituntia myöten. Tuskin olen ainoa, jota kiinnostaa kellon ja puukoulun muunkin kulttuurihistoriallisen esineistön kohtelu ja kohtalo sinä häpeällisenä päivänä, jolloin talo hävitettiin. Toivottavasti silloin ymmärrettiin pelastaa ja tavallaan museoida se vähä, mitä alkuperäisessä keskikoulussa edes parhaimmillaan oli ollut. 

Pihamaata oli monenlaiseen hauskaan

Palojoen rantatörmällä olleen ulkorakennuksen ja itse koulun väliin jätetty pihamaa oli jo itsessään riittävän laaja välituntien viettoon. Kun koulun aluetta oli jonkun verran muuallakin kuin itse pihamaalla, parinsadan koululaisen välituntiparveilu oli väljän miellyttävää.

Tuohon aikaan tyttöjen ja poikien liikuntatunnit olivat eri aikaan. Sehän oli aivan luonnollista, koska saleja oli vain yksi eikä ulkoista temmellyskenttääkään olisi ollut kahden ryhmän tarpeisiin. Haittana tuosta eriyttämisestä tosin oli, että liikuntatunnin aikana jompikumpi sukupuoli joutui vapaatunnille. Minusta se oli aina hieman kuin hukkaan heitettyä aikaa muutenkin pitkässä koulupäivässä, mutta luultavasti jotkut oppilaat pitivät näitä ns. hyppytunteja mukavina läksyjenlukuhetkinä. Epäilemättä useimmat, varsinkin syrjäkyliltä tulleet, tekivät sään niin salliessa ekskursioitaan suureen ja ihmeelliseen maailmaan, kirkolle siis. 

Piha riitti juuri ja juuri keskikoululaisten pelikentäksi. Pesäpallonpeluuseen pituutta oli likimain riittävästi. Sen sijaan leveydessä oli toivomisen varaa. Vain piirtämällä kakkospesä lähelle silloisen vahtimestarin Risto Karhun porraspieltä poikkipolulle tuli mittaa juuri sopivasti. Näin tosin kentästä tuli hyvinkin epäsymmetrinen, mutta varsinaista pelaamistahan se ei haitannut.  

Koska poikaryhmät olivat silloin kooltaan melko kohtuulliset, jalkapallonpeluukin onnistui tyydyttävästi. Vajarakennus tosin pienensi pelitilaa, mutta olipahan sillä etunsakin. Jos taloa ei olisi ollut, pallon olisi joutunut vähän väliä onkimaan joesta. Kentän ja joen väliin jäi silti niin pitkälti suojatontakin tilaa, että tunnin sujuminen pallon kastumatta oli harvinaista.

Nykypolvi voi ihmetellä erästä seikkaa: miten noin runsaasti uitetulla pallolla saattoi pelata sen muuttumatta epämiellyttävän raskaaksi? Silloin ajatellaan tavallista nahkasta tehtyä välinettä. Sehän ei olisi kestänyt mokomaa uittamista moniakaan tunteja tärveltymättä. Selitys on yksinkertainen: Koulussa sen kummemmin kuin juuri missään muuallakaan maassamme ei siihen aikaan edes haaveiltu nahkapallosta. Soveliaita kumisiakaan ei olisi ollut, ellei joku yksityisyrittäjä olisi valmistanut niitä arvattavasti vanhoista autonrenkaista. Kun tämä liikemies tarjosi niitä myös yksityiseen käyttöön, välitin pojille kymmeniä palloja. Liioittelematta voin sanoa, että useimmat pojat hankkivat tuon sikäläisissä olosuhteissa vallan tyydyttävän pallon kotiinsa. Melko hiljattain kuulin eräällä silloin pallon hankkineella sen olevan edelleenkin käytössä, tosin uudella ties kuinka monennella sukupolvella. Itsellänikin on tuo musta oppilaitten murjaaniksi ristimä pallo vielä vallan kelvollisessa kunnossa vajarakennukseni nurkassa.

Pallo joessa kuului jokaiseen ulkopelipäivään

Meillä oli jokirannan tuntumassa valmiina pitkiä riukuja odottamassa sitä vääjäämätöntä hetkeä, jolloin pallo vierii alas rinnettä jokeen tai toisinaan jopa kaartaa suoraan sinne. Silloin lähimmät pojat tarttuivat keppeihin ja naarasivat pelivälineen rantaan ja siitä kiireesti takaisin potkittavaksi. Yleensä tapauksesta selvittiin nopeasti, mutta joinakin kertoina pelastustoimet onnistuivat vasta ns. Lemmensillalta käsin.

Dramaattisimman pallonpelastuksen näin keväällä 1951. Ensimmäisen luokan pelin tuoksinassa pallo kimmahti jokeen. Lähimpänä ollut isokokoinen Martti Kuisma syöksyi perään, kompastui juuri rannan tuntumassa vähäiseen mättääseen ja rysähti rähmälleen jokeen – pallo toki tiiviisti käsiensä rautaisessa otteessa. En oikein muista, miten hoidin läpimärän Martin. Vaikka ilma hänen onnekseen olikin lauha, silloin ei kuitenkaan vielä eletty uimakautta.

Martin myöhemmistä vaiheista tiedän, että hän nähtävästi turhautui samaisena keväänä saamistaan ruotsin ehdoista. Kaiketi hän uskoi liiankin helposti lukupäänsä heikkouteen ja suuntasi askeleensa näyttämötaiteen pariin. Kieltämättä jo hänen rantaperformanssinsa osoitti ilmeistä draaman tajua. Myöhemmin näin Martin muutaman kerran komeljanttarina televisiossa. Minusta hän hallitsi näyttämöllisen osansa vallan kiitettävästi.

Martin ollessa jo ammatissaan hän astui kerran samaan linja-autoon, jossa olin matkalla Helsinkiin. Martti varmasti näki minut tullessaan autoon ja asettautuessaan paikalleen. Kai hän minut myös tunsi, mutta nähtävästi ujouttaan hän näytteli itseensä vetäytynyttä mietiskelijää. Mieleeni tuli oman nuoruuteni ujous samankaltaisissa tilanteissa. Miten järjetön ihminen voikaan olla ”Enhän voi vaivata turhanaikaisella tuttuudella; sehän ei voi alkuunkaan muistaa minua” -asenteessaan! Tuskin on ihmistä - opettajakin voi olla sellainen! -, joka ei ilahtuisi tervehdyksestä. Silloin ei naaman muistamisella ole suurin merkitystä.