Peräännyimme hitaasti Sakkolaan

Palaan jälleen omiin kokemuksiini. Sitä en voi unohtaa, että olimme kaiken aikaa liikkeellä. Tosin jokainen pysähdys edellytti asettumista, toivoa asemien vakiintumisesta, hätäistä poteroiden kaivamista tai vielä useammin sellaisten kivenkolojen etsintää, joiden välistä saattoi sohottaa vihollista ja samalla olla edes jossakin määrin suojassa vihollistulelta. Mahdotonta on myös unohtaa ne kerta kerralta kiihkeämmät tykistökeskitykset, jotka kohdistuivat tilapäisiin asemiimme. Monesti olin aivan varma, että nostaessani pääni keskityksen päätyttyä olisin ainoa, joka asettuisi kohtaamaan uraata huutavan vihollisen. Ihmeekseni aina suurin osa miehistäni kömpi ammusten heittämän maakerroksen alta listimään niin monta ryssää kuin mahdollista. Yleensä emme koskaan joutuneet suoraa päätä lähtemään asemistamme, vaan aina onnistuimme jarruttamaan vihollisen etenemistä. Toisinaan pysyimme paikallamme vain tunnin parin ajan, toisinaan jopa päiväkausia. Ennen pitkää meidän oli kuitenkin luikittava seuraavaan etappiin tai paremminkin ryssien kuluttamispaikkaan. Koska heinäkuun puolimaissa joukkueeni päätyi lähes miestappioitta Suvannon eli siis Vuoksen jatkeen pohjoisrannalla olevaan Sakkolaan, emme menestyneet niinkään kehnosti.

Tutustuessani sodan aikana kirjoittamiini merkintöihin huomasin niissä lyhyen paikkakuntia ja aikoja koskevan yhteenvedon siitä hetkestä, jolloin monien mutkien kautta saavutimme Taipaleenjoen. Sieltä peräännyimme Vilakkalaan, missä tappelimme juurikaan paikoillemme asettumatta aina heinäkuun 7:nteen saakka. Seuraava puolustusasemamme oli Saaprussa, mutta sieltä jouduimme lähtemään jo 9.7. Peräännyimme tai etenimme - tuskin aina tiesin tilanteen tuon paremmin silloinkaan - Pyhäjärven Montruun ja jo seuraavana päivänä Sakkolan Haitermaalle. Siellä näyn olleen pataljoonamme komentajan Heinäsen komentopaikalla tasan heinäkuun puoliväliin. Sen jälkeen sain Suvannon pohjoisrannalta oman tukikohtani, joka ristittiin Kaniksi. Sitä joukkueeni piti krh- ja pst-yksiköiden avustuksella hallussaan aina aselepoon eli 5.9. saakka.

Katsoessani muutama vuosi sitten Kannaksen sotatoimia kuvaavista kartoista prikaatimme taivallusta kertomanani aikana totesin meidän loppujen lopuksi perääntyneen suhteellisen hitaasti verrattuna keski- ja länsi-Kannaksen joukkoihin. Ryssän hyökkäyksen painopiste tosin oli noissa mainitsemissani Kannaksen osissa, joten vertauksellani ei ole sanottavaa arvoa.

Enemmänkin noissa kartoissa ihmetyttää se, että niiden esittämät pataljoonamme operaatiot poikkeavat varsinkin ajallisesti yllättävän paljon omista muistikirjamerkinnöistäni. Jollakin tavoin olen valmis uskomaan olleeni sodankin aikana niin järjissäni, että johonkin kylään päädyttyämme olin suurin piirtein selvillä sen nimestä. Olihan minulla kartta käytössäni. Metsissä ollessamme olin sen sijaan päiväkausia täysin pökerryksissä. Karttani oli niin isomittakaavainen ja kaiken lisäksi vanha, että suunnistukseen siitä ei ollut.

Edellisessä tulin kertoneeksi jälleen kerran esimerkin siitä, miten sotaamme käytiin melko puutteellisin budjetein. Komppanianpäällikölle liikeni jonkinlainen karttapahanen. Sen sijaan joukkueenjohtajille ei ollut antaa vähäistäkään liikkumista helpottavaa paperia. Oman 20-luvulta peräisin olleen lehtijakokarttakirjani olin tuonut kotoani.

Jos yksikön oletettiin oleskelevan yksillä ja samoilla seuduilla pitkähkön aikaa, johtajan tai hänen edusmiehensä täytyi käydä vaikkapa komppaniassa tai pataljoonassa voipaperille jäljentämässä siellä olleesta kartasta omaa vastuualuettaan koskeva kohta. Täten minulla on papereitteni joukossa edelleenkin muutamia käsin kopioituja karttaeksemplaareja. Hyvä komentaja tosin piti huolen siitä, että jokaisen lohkon päälliköllä oli kartta sekä hänen omista että vastapuolella olevan vihollisen strategisista asemista. Jos samoilla seuduin oli ollut jo suomalainen miehitys, kartat luonnollisesti saatiin lähtijöiden perintönä.