Aili Eskola – kahden roolin nainen 

Lahdessa vuonna 1907 syntynyt Aili Eskola halusi monia vuosikymmeniä Oulaisten ja Kymin yhteiskoulun opettajana oltuaan asettua lähelle synnyinpaikkaansa. Hän saapui syksyllä 1959 oman oppikouluaikaisen luokkatoverini Ulla Rauhan tilalle kohentamaan koulumme oppilaitten saksan kielen taitoa. Saman tien Aili sai ensimmäisen ja kaiketi ainoan tavallaan luottamustehtävänsä. Vieno Rajaoja ei varmastikaan pitänyt kynsin hampain kiinni ”vararehtoraatistaan”, vaan luovutti sen mielisuosiolla tulokkaalle. 

Aili Eskolaa kiusasi se, että kun miehet ovat asemastaan tai säädystään riippumatta aina miehiä, kunnon väkeä siis, naiset erotellaan ”rasistisesti” rouviin ja niitä arvottomampiin neiteihin, vielä halveksuvammista epiteeteistä puhumattakaan. Aili vetosi kaiketi aika uuteen saksalaiseen käytäntöön, jossa hänen kertomansa mukaan oli luovuttu Fräulein-nimityksestä ja siirrytty koko naisväen kattavaan Frau-joukkoon. Vaikka olin hänen kanssaan samaa mieltä olemassa olevasta käytännöstä, en sen sijaan uskonut olevan sanottavaa eriarvoisuutta ensinnäkään sukupuolten tai toiseksi naisväen eri nimitysten välillä. Nythän asiat olisivat hyvinkin mieluiset Ailille: ”sinkkunaiset” ovat arvostettua ja kelpo väkeä.

Aili Eskolan toinen huolenaihe oli hänen opetusainettaan lukevien määrän väheneminen. Hän kävi epätoivoista viivytystaistelua oman leipänsä puolesta. Hänen onnekseen tuo siunattu eläkeikä ja koulussamme yhä vähenevä saksa tangeerasivat toisiaan juuri sopivasti. Aili ehti koulun ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi tunkeutuvan englannin tieltä pois.

Aili Eskola suunnitteli tullessaan asettuvansa pysyvästi Orimattilaan. Siksi hän rakennutti omakotitalon Kaitilantien varrelle. Tupaantuliaiset tuossa kollegamme Kauko Litmasen suunnittelemassa ja rakennuttamassa talossa olivat lämpimän kodikkaat. Muistan erikoisesti älykkään, viehättävän ja nokkelan sanavalmiin emännän. Hänellä olivat erinomaiset taidot saada vieraansa viihtymään. Myös muissa opettajakuntamme tilaisuuksissa Ailista tuli yleensä eräs niiden hengen luoja.

Eskolan opetusluokassa taisi olla juuri päinvastoin. Hengenhän opettaja sinnekin loi, mutta se ei ollut sukuakaan edellisessä kappaleessa mainitsemalleni. Opettajainhuoneeseen alkoi ensin kantautua huhuja siitä, että saksan tunnilla opetus perustuu entisen Preussin armeijan hieman mukailtuihin menetelmiin. Lopulta päädyttiin täyteen konfliktiin. Joku lukioluokista – ottakoon selvän siitä kiinnostunut – kanteli rehtorille opettajastaan. Miten prosessi eteni ja mihin se johti, ovat häipyneet mielestäni.

Aika koitui niin koulun kuin opettajankin eduksi. Aili Eskola saavutti v. 1967 kuudennen vuosikymmenensä.

Oppilaat kutsuivat Ailia hänen entisissä kouluissaan Korpuksi. Nähtävästi nimi ei kelvannut Orimattilassa, koska Vieno Rajaoja oli jo paria vuotta aiemmin ristitty siksi. Nimettömäksi Ailikaan ei toki jäänyt: täällä hän oli Klaara. Se kuvaa erinomaisesti Ailia siinä hänen pedagogisessa roolissaan.

Kun nämä opettajista kirjoittamani lyhyet luonnehdinnat ilmestyivät kesällä 2005 Orimattilan Sanomissa, sain niistä runsaasti palautetta. Lainaan tähän otteita kahden eri henkilön kirjoituksista osoittaakseni, miten subjektiivisia käsityksemme jostakin ihmisestä saattavat olla. Toivottavasti asianomaiset eivät pahastu tästä heidän ajatuksiensa julkistamisesta.  

Olen Päivö Aalto, oppilaasi Orimattilan Yhteiskoulusta vv. 1949–1950,  ja opettajatoverisi Jalmari Aallon poika. (Saanen sinutella, olen itsekin jo eläkkeellä).

Olen parin viime viikon aikana saanut sukulaisteni välityksellä, tädiltäni Marja Kyröltä Orimattilan Hakoisilta, sekä poikani vaimolta Sirkku Greijulalta, joka sattumoisin on kotoisin Orimattilan Pennalasta, lehtileikkeitä Orimattilan Sanomista. Siis kirjoittamistasi jutuista opettajatovereistasi. -

Erään esittelemäsi henkilön muistan paremmin kuin hyvin: Aili Eskola, lempinimi "Korppu". Hän oli Karhulassa saksanopettajanani koko kouluaikani ylioppilaskirjoituksiin saakka, joissa kaikkien hämmästykseksi selvitin saksan kokeen ensi yrityksellä arvosanalla a. Mielestäni olet kuvannut hänet erittäin osuvasti, mutta samalla hienotunteisesti. Otsikkoa myöten: Hän oli todella kahden roolin nainen. Penkinpainajaisissa esitimme tavan mukaan itse sepitettyjä lauluja opettajista. A. E:n kohdalla sanoissamme oli, että "Korpulla on kaksi naamaa, toista hän käyttää kotona ja toista koulussa".

Meistä useimmat, kuten minäkin, olimme käyneet hänen kotonaan laiskanläksyllä, ja siellä hän oli hyvin ystävällinen, suorastaan sydämellinen. Hän oli pätevä ja saksankielen osaava opettaja. Siitä huolimatta, että jäin saksan vuoksi kaksi kertaa luokalle ja sain parit ehdot, ei minulla jäänyt isompia "kiviä kenkään" hänen suhteensa, mutta hänellä oli yksi puute: hän ei osannut motivoida oppilaita ollenkaan positiivisesti ja kiitoksin, vaan ainoastaan moittein, mistä syystä hän ei ollut oppilaiden suosiossa. Jos joku aiemmin huonosti osannut onnistui kokeissa erityisen hyvin, hän sai moitteet siitä, ettei ollut aikaisemmin yrittänyt, ja se joka ei nytkään onnistunut, sai moitteet siitä ettei vieläkään yrittänyt. Ja muistan aina hänen sanoneen minulle, että "Etkö sinä nyt tätäkään osaa: Sehän on kieliopissa sillä ja sillä sivulla kolmannessa alahuomautuksessa suluissa mainittuna". Hän edellytti täydellisyyttä, johon monikaan meistä ei kyennyt. Mutta työelämässä hänen opettamansa saksa oli minulle suuressa arvossa, sillä monikaan nuoremmista kollegoistani ei saksaa osannut juuri lainkaan, ja sillä oli suuri merkitys esim. itäisen Euroopan maissa joissa ei taas juuri englantia osattu, saksaa paremminkin. - -

Tässä ote toisesta palautteesta, nyt v. 1941 syntyneen Eero Laaksosen kirjoittamana:

Ainoa aito ihmisvihaaja opettajagalleriassa on lämmöllä muistelemasi Klaara Eskola. Saksan tunnit tuhlattiin siihen, että Klaara nosti jonkun onnettoman oppilaan pystyyn ja haukkui häntä henkilökohtaisesti ja hartaasti. Kun hän kyllästyi, hän ajoi asianomaisen käytävään ja valitsi uuden uhrin. Saksan lukukappaleita kerettiin tällä metodilla käydä vuodessa läpi noin viisi.