Sukupolvet hyvin eri-ikäisiä

46, 62, 71, 82 ja 90 on viiden luvun sarja, jolla, niin todellinen kuin se onkin, ei ole mitään matemaattista tai mystistä pohjaa. Siinä ovat peräkkäin esi-isieni elinvuodet, viimeisenä tosin äitini, miestä kun ei siinä polvessa ollut. Tieteidenvälisen tutkimuksen innokas harrastaja voi nähdä tuossa numeroviisikossa unelmiensa täyttymyksen. Lääkäri saattaa rintojansa röyhistellen osoitella tieteensä edistyneen yhdentoista vuoden sukupolvivauhtia, hygieenikko viittaa elinolosuhteiden tasaiseen paranemiseen, sosiologi kaiketi paljolti yhtyy hänen päätelmiinsä, mutta sen lisäksi hän avartaa suppeata maailmankuvaamme ajatuksillaan yhteiskunnallisten rakenteiden tervehdyttävistä muutoksista.

Niin tai näin, lukusarja on mielenkiintoinen. Se olisi aivan selvä, mikäli en tietäisi sille taannehtivaa jatkoa. Se nimittäin ei tuekaan niitä päätelmiä, jotka juuri esitin. Harmi kyllä en tunne tuota jatkoa kuin kahden eliniän ajan, mutta jo sekin on omiansa sekoittamaan logiikan kortit: 56 ja 60. Näin pitkään eläneet kaksi esi-isääni ovat melko tarkalleen 1700-luvun vaareja.

Sekoittuneet kortit saa helpoimmin kohdalleen päättelemällä, että Johan Christiansson kuoli 46-vuotiaana joko tapaturmaisesti tai jollakin siihen verrattavalla tavalla. Hänen lapsikarjansa, kolmetoista päätä, ja ennen muuta viimeisimmän syntyminen juuri ennen isänsä kuolemaa, osoittavat näin mahdollisesti olleen. Täten asiaa tulkiten ikäjakauma vastaa suunnilleen jo aikaisemmin kuvittelemaani: mikäli lapsi toipui synnytyksestä sekä ohitti henkensä säilyttäen ensimmäiset kriittiset elinvuotensa, hänellä olivat mitä parhaimmat mahdollisuudet nähdä aikuisikänsä sarastus. Jos hän katseli sitä miehen silmin, saattoi hänelle povata 30–40 lisävuotta. Naisen keski-ikää alensi luonnon hänelle antama tehtävä, jonka vaarojen vähentämiseksi ei osattu tehdä paljonkaan. Kun vielä isännillä oli se käsitys, että pellolle oli suotava kesanto-oikeus, mutta vaimolle ei, nainen eli koko hedelmällisen ikänsä suoraan sanoen hengenvaarallista aikaa.

Järjestelen kortit vielä uudelleen, toisella tavalla: parikymmenkesäinen brusaslainen mies ja nainenkin, mikäli hänellä ei ollut raskauden pelkoa, saattoi jo satoja vuosia sitten, jopa ennen Brusaksen ja muiden Malmin tilojen perustamista, toivoa elävänsä 50–60 -vuotiaaksi. Vasta 1800-luvulla alkoi hänen elinikänsä nousta niistä syistä, joita juuri hetki sitten luettelin. Siinä suhteessa mainitsemani lukuviisikko on esimerkillinen.

Iät tuossa sarjassa ovat poikkeuksellisen korkeat. Brusaksen Kyrklundit olivat pitkäikäisiä. Varmaankin oltaisiin lähempänä aikuisiksi ehtineiden koko maan kansalaisten ikävuosien kes­kiarvoja, jos vähennettäisiin luvusta kuin luvusta kymmenen. Toisaalta on muistettava, että päästäkseen isännäksi pojan oli oltava joka suhteessa terve. Vain hyvin vähän kärjistäen voi sanoa, että pääsy kolmannelle kymmenelle ja samalla isäntäehdokkaaksi edellytti nuorukaisessa olevan melkoista elinvoimaa ja vastustuskykyä.

Suvun parissa askartelu on ollut monessa suhteessa hauskaa. Eräs seikka on hiukan oudoksuttanut: vaikka en alun alkaenkaan aikonut juuri kertoa sukumme lähihistoriasta, olisin silti mielelläni toivonut saavani edes vähäistä apua sukuni jäseniltä. En suorastaan väitä, että lukuisista yhteydenottoyrityksistäni mikään olisi johtanut täydelliseen epäonnistumiseen, mutta eipä juuri muutakaan. Siva-rouvan kokemukset omassa tutkimustyössään ovat olleet vielä surullisemmat.

Jotakin estynyttä suvussa siis on, omanarvontunnon puutetta. Parhaana osoituksena siitä on muutamien sukulaisteni suorasukainen toteamus, jossa he viittaavat toisen vanhempansa suureen ja korkeaan sukuun, niin korkeaan, ettei minun näköni ole riittänyt sen havaitsemiseen. Onhan minunkin isänpuoleinen sukuni laveammalti ja syvemmälti tutkittu, maallisessa mielessä myös koko lailla arvokkaampi kuin brusaslainen suvunhaarani, muttei mieleeni silti tule kieltää jälkimmäistäkään.

Hyvä lukijani, jaksoit loppuun saakka! Onnittelen myös itseäni. Eräs päämääräni on saavutettu. Lapseni on jonkun muunkin kuin itseni hyväksymänä ainakin joiltakin ominaisuuksiltaan syntynyt toivottuna.

Tarinani saa sopivan jälkikirjoituksen lainatessani Suomalaisuuden Liiton muutamaa sivua. Vieraillessani hiljattain siellä silmiini osui tuttu nimi, Kyrklund. Vaikka äitini joskus mainitsikin kuin puolittain vitsinä olevansa sukua marsalkka Mannerheimille, asiassa saattaa olla hieman perää. En ylvästele tämän enempää, vaan imuroin tähän kuin tarinani kauniiksi lopuksi pätkän mainittuja Suomalaisuuden Liiton sivuja. Samalla hyvästelen Sinut, äidinpuoleisen sukuni vaiheita seuranneen lukijan. Kiitos seurasta! 

Palaan blogini Kyrklund-sivulle enää hyvin tilapäisesti, ensinnä muutaman viikon kuluttua esitelläkseni mainitsemani sukunimistön. Sen jälkeen mainitsen vielä joitakin itsellenikin epäselviksi jääneitä nimiä ja tapahtumia menneessä helsingeläisessä maisemassa.