Esimerkki hyvin alkaneesta, jatkuneesta ja päättyneestä lainasuhteesta

Esimerkkinä siitä, miten talolliset tukivat toisiaan hankalina aikoina, on eräs suvussamme säilynyt velkakirja.

Fredrik-velkojan ja velallisen välisestä suhteesta jäisi peräti väärä kuva, ellen valottaisi Fredrikin pankkiirintoimintaa sellaisena, minkälainen se yleensä oli. Esimerkiksi sopii kirkonkylässä sijainnut Daniksen tila, jonka omistajina 1800-luvun loppupuolella olivat talollinen Karl Sjöberg ja hänen vaimonsa Anna Lovisa. He joutuivat vuonna 1884 taloudellisiin vaikeuksiin, joiden syytä en tunne. Sillä nyt ei esimerkissäni ole mitään merkitystä.

Kyrklund ja Sjöberg olivat varmasti entuudestaan toistensa tuttuja. Vanhojen maatalojen määrä ei ollut koko pitäjässä niin suuri, etteivätkö niiden väet olisi enemmän tai vähemmän hyvin tunteneet toisiaan. Yhteinen ammatti ja elämäntapa luonnollisesti yhdisti. Hyvin menestynyt oli valmis auttamaan pulaan joutunutta, ellei nyt aivan altruistisesti, niin kuitenkin aika vähäisin voitontoivein.

Fredrik oli, kuten juuri totesimme, joutunut muutaman kerran pettymään velalliseensa. Tuskin kukaan näistä tahallaan, petos mielessä, pyrki luikertelemaan velkojansa kynsistä. Vaikeuksilla vain on taipumus kumuloitua. Silloin ollaan jo tuossa sanonnaltaan kuvaavassa "tyhjästä on paha nyhjästä" -tilanteessa, josta edellisen episodimme urkuri oli erinomainen eksemplaari.

Fredrik oli ottanut opikseen eikä varsinkaan suuren rahan liiketoimissaan enää luottanut miehen sanaan. Nythän siihen ei ollut tarvettakaan, koska Sjöbergin pariskunnalla oli panna tilansa velan vakuudeksi. Jotta kaikki porsaanreiät olisivat tulleet tukituiksi, tehty velkakirja sekä tilaan otettu kiinnitys käsiteltiin 3.9.1884 käräjillä, jotka pidettiin Hertaksen tilalla Tikkurilassa.

Fredrik oli antanut velkakirjaa vastaan Sjöbergeille 7 480 markan lainan. Koska kuvaan aikaa, jolta rahan arvo tunnetaan muunakin kuin noin -lukuna, lainasumma on mahdollista sanoa tarkastikin: 175 000 markkaa tai 30 000 euroa. Mistään kovin vaatimattomasta tarpeesta siis ei ollut kysymys. Ehkä tilalla oli tapahtunut sukupolvenvaihdos ja ison perikunnan tyydyttäminen tuli kalliiksi, ehkä Sjöberg oli päättänyt laajentaa tiluksiaan, ehkä hänen oli jostakin syystä pakko uusia rakennuksiaan. Mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon. Esimerkkini vain osoittavat, että lainan ottaminen ei tuolloinkaan ollut mitään tavatonta. Tietysti suuri osa ihmisistä piti velkaa häpeänä, muka osoituksena kyvyttömyydestä hoitaa asioitaan. Loppujen lopuksi oli aivan toisin: lainaan turvautuminen edellytti yleensä valistunutta isännänotetta.

Velkakirjan irtisanomisajaksi oli sovittu kolme kuukautta ja vuotuiseksi korkoprosentiksi viisi. Velkapaperi oli päivätty elokuun 30:ntenä 1884. Sen todistajina olivat G. A. Winberg ja R. R. Rehell. Tässä törmäämme jo kolmannen kerran tuttuun nimeen. En edelleenkään tiedä, oliko kyseessä yksi ja sama henkilö. Soitelkoot isä ja poika peräperään mm. Helsingin pitäjän kirkossa siksi, kunnes asia selviää.

Oikeus luonnollisesti vahvisti kiinnekirjan edellä mainitsemieni ehtojen mukaisena. Sjöberg varmasti hoiti saamansa lainan sovitulla tavalla ja maksoi sen takaisin saatuaan lainan käynnistämän "projektin poikimaan".

Jos oli oikeudenkäyntipaikka jo totutusta muuttunut, tapaamme siellä myös uuden puheenjohtajan, A. U. Laurénin.

Ihmettelin jo Brusaksen edellisen isännän halua käyttää selvissäkin käräjäjutuissa asiamiestä. Samoin menetteli hänen poikansa Fredrik. Oliko heissä ehkä käräjäkammoa, en tiedä. Juuri muuten en osaa selittää heidän haluttomuuttaan tulla oikeuden eteen, ellei sitten ollut hienoa, eräänlainen statuskysymys siis, antaa jonkun muun, juristin mieluimmin, hoitaa asiat, jotka arkaluonteisuuden lisäksi saattoivat sisältää henkilökohtaisten suhteiden puintia. Nyt Fredrik tosin ei ollut palkannut varsinaista "pykälämiestä", vaan oli tyytynyt kotimäkensä naapuriin, Filppuksen ratsutilan isäntään Karl Fredrik Eklundiin.

Ellette pane pahaksenne, ehdotan lähempää tuttavuutta tähän Filppuksen ratsutilalliseen. Samassa yhteydessä kerron hänen jälkipolvestaan sen vähän, minkä olen kuullut. Varmasti moni on tarinoinut sen seikkaperäisemmin, mutta saattaahan olla, että joku suvusta kiinnostunut ei onnistu saamaan käsiinsä niitä historioita, vaan joutuu tyytymään minun vaatimattomaan tulkintaani.