SUGGESTIO JA KASVATUS

2.1.1926 pidetty puhe jossakin pedagogikonferenssissa

Tämän Oiva Linturin puheen esittämispaikkaa en tiedä. En tiedä kuulijakuntaakaan, mutta jotkut viittaukset osoittavat ainakin valtaosan olleen pedagogeja.
______________________
Meidän joukossamme lienee harvoja, jotka eivät osaisi polkupyörällä ajon jaloa taitoa. Tuota taitoa emme ole kuitenkaan saaneet syntymälahjana niinkuin ankanpoikanen uimataidon, vaan on meidän täytynyt se useinkin ankaralla harjoituksella itsellemme hankkia. Luulen että hyvinkin monella polkupyörän käyttäjällä on ensimmäisistä yrityksistään tällä alalla seuraavanlainen kokemus. Me olemme juuri oppineet jotenkuten pysymään hevosemme selässä ja ajamme nyt paraikaa kieli keskellä suuta ja koko ruumis jännitettynä sileätä maantietä eteenpäin. Yht'äkkiä näkee valpas ja tähyilevä katseemme tiellä jonkin matkan päässä edessämme suurenpuoleisen mukulakiven. Mielessämme herää heti ajatus: Kunpa en nyt vain ajaisi tuohon kiveen! Enköhän vain sittenkin mahda törmätä siihen ja loppujen lopuksi kaatua ja repiä vaatteeni, ehkäpä nahkanikin. Teen joka tapauksessa urhoollisia ponnistuksia välttääkseni uhkaavan onnettomuuden, ohjaan hyvissä ajoin koneeni aivan toiselle puolen tietä, mutta on kuin polkupyörä olisi noiduttu: minä ajan lopultakin tuohon kirottuun kiveen, ja muutenkin minun pahimmatkin aavistukseni toteutuvat: syöksyn pyörineni päistikkaa maantien tomuun ja lokaan, ja kaikki tuon kirotun pienen kiven takia.
Niin, näin me yleensä asiaa arvostelemme, syytämme kuten tavallista toisia, vaikka meidän pitäisi etsiä vikaa itsestämme. Sillä meissä itsessämme vika on, siitä ei ole epäilystäkään. Mitenkä nimittäin voitaisiin muuten selittää se, että me nyttemmin perin pohjin harjaannuttuamme polkupyörällä ajamiseen, emme enää aja vahingossakaan kiveen, vaikka niitä olisi tiellä kymmenittäin; jos vain jossakin on kymmenenkin senttimetrin levyinen rako, niin ohjaamme me siitä vaikeudetta pyörämme.
Maantien kivet ovat tietysti samanlaisia kuin ennenkin, polkupyörä on myös entinen, siis vain me itse olemme voineet muuttua. Ja me olemmekin muuttuneet, me emme enää pelkää ajavamme kiveen ja siksi emme ajakaan. Me olemme vapautuneet eräästä meille onnettomasta suggestiosta, niinkuin tiede tätä sielullista ilmiötä kutsuu. Ja tämä pieni esimerkki osoittaa, että suggestio voi saada aikaan suuria, mutta itse asiassa suggestion merkitys jokaisen ihmisen elämässä on niin suuri, ettei yksi ilta riittäisi sen selittämiseen. Meille on tällä kertaa tärkeintä se, mikä merkitys suggestiolla voi olla lastemme kasvatuksessa ja siitä minulla nyt on aikomuksena esittää joitakin mietteitä ja sekä toisten että omia kokemuksia.
Tämä polkupyöräjuttu selittää jo meille, mitä suggestiolla tarkoitetaan. Me ajattelimme tai sanokaamme pelkäsimme niin voimakkaasti kiveen ajamista, että tuo ajatus lopulta muuttui todellisuudeksi. Suggestio merkitsee siis ajatuksen muuttumista todellisuudeksi, sitä, että pelkkä ajatus eli mielikuva synnyttää sen tarkoittaman ilmiön, joko sielullisen tai myös ruumiillisen.
Usko voittaa maailman, sanoo raamattu; mitä me lujasti uskomme, se myös tapahtuu ja niinkuin näimme silloinkin, kun emme sitä tahdo. Jos me yritämme kävellä esimerkiksi tässä huoneessa yhtä lattiapalkkia myöten, niin ei se tuota meille mitään vaikeutta, koska hyvin tiedämme siihen kykenevämme; jos sen sijaan menemme jonkin tekeillä olevan rakennuksen ylimpään huippuun ja koetamme siellä kulkea saman levyistä lankkua pitkin, niin useimmat meistä pelkäävät putoavansa ja myös varmasti putoavat. Sen sijaan tottunut rakennustyöläinen liikkuu tuollaisella lankulla kuin kotonaan ja tämä ei johdu suinkaan taidosta - eihän lautaa pitkin käveleminen mitään ammattitaitoa vaadi -, sillä siihen pystyy myöskin unissakävijä, nimittäin niin kauan kuin hän nukkuu eikä osaa pelätä; jos hän sen sijaan herää tuollaisessa paikassa, syntyy heti suggestio: hänet valtaa pelko ja hän putoaa.
Jo paljon ennen kuin suggestioilmiöön oli osattu kiinnittää huomiota, oli sitä voisi sanoa vaistomaisesti käytetty hyödyksi kasvatuksessa sekä kotona että koulussa. Kukapa äiti tai isä ei olisi lukemattomia kertoja puhaltamalla parantanut pienokaisiensa loukkaantunutta sormea tai polvea tai päätä tai jotakin muuta ruumiinosaa? Monesti me varmaan olemme hymyilleet lasten herkkäuskoisuudelle, kun he noin antavat pettää itseään, lohduttautuvat lääkkeellä, joka ei itse asiassa ole mikään lääke.
Kuitenkin me itse olemme erehtyneet eikä lapsi: puhaltaminen on todellinen ja tehokas parannuskeino, sillä lapseen se suggeroi ajatuksen, että kipu lieventyy ja todellisuudessa niin myös käy. Kuinka moni vanhempi onkaan koettanut - ja usein myös yrityksessään onnistunut - istuttaa pimeää pelkäävään poikaansa tai tyttöönsä ajatusta, ettei tämä, iso mies tai iso tyttö, enää pimeätä pelkää.
On selvää, että meidän tehtävämme kasvatuksessa tulee olemaan kahdenlainen: ensiksikin meidän tulee koettaa synnyttää kasvateissamme yllämainitunlaisia terveellisiä, hyödyllisiä ajatuksia ja toiselta puolen välttää turmiollisten ajatusten suggeroimista lasten mieleen. Mutta miten paljon onkaan tässä kohdin rikottu ja rikotaan vielä tänä päivänä! Miten moni ihminen saakaan läpi koko elämänsä kärsiä onnettomista ajatuksista, joita ymmärtämättömät ihmiset ovat hänen lapsuutensa aikana hänen silloin vielä herkkään ja vastaanottavaan mieleensä juurruttaneet. Miten monelle kovapäiselle oppilaalle tekevät opettajat ja vanhemmat koulunkäynnin suorastaan kärsimykseksi.
On luonnollista, että juuri huonopäisimmät lapset tarvitsisivat rohkaisevia ja kohottavia ajatuksia, mutta juuri heitä me kohtelemme kovimmin. Miten tavallista onkaan, että oppilas, jolla ei ole varsin suurta lukuhalua, saa joka päivä kymmenet kerrat kuulla sanan laiskuri, kunnes hänen tietoisuuteensa lopulta syöpyy lähtemättömästi ajatus, että hän todella on auttamattoman laiska ja työhön kykenemätön. Luonnollinen seuraus on, että tuo ajatus muuttuu todellisuudeksi: tuo raukka, joka paremmin kuin muut olisi tarvinnut rohkaisua, jonka ahkeruuden mielikuva olisi voinut tehdä ahkeraksi, hän on nyt tuomittu auttamattomasti pysymään laiskana.
Melkein vielä onnettomampaan asemaan saatamme me kasvattajat asettaa lapsen, jonka ajatuskyky on heikko tai hidas: kun hän ei osaa läksyjään, saa hän kuulla sekä kotona että koulussa seuraavanlaisia lauseita: Sinä olet aika aasi tai pässinpää; sinä olet aivan mahdoton koskaan oppimaankaan mitään. Jos tuollainen oppilas vitkastelee vastatessaan, hoputtaa opettaja ankara ilme kasvoillaan häntä sanomaan pikemmin sanottavansa ja seurauksena on, että lapsen valtaa ankara pelko: hän pelkää, ettei jaksakaan yht'äkkiä muistaa asiaa, jonka hän kyllä varmasti osaisi, jos saisi rauhassa miettiä, ja mitä hän pelkää, se toteutuu. Tästä meidän kasvattajien pitäisi oppia kaksi asiaa: lasta ei saa koskaan saattaa pelon valtaan hänen vastatessaan, häneltä on kauniisti houkuteltava esiin se mitä hän osaa; jos hän ei osaa läksyään, ei moittiva arvostelu saa koskaan olla masentava, se ei saa viedä häneltä uskoa hänen mahdollisuuksiinsa, sillä samalla me tapamme itse mahdollisuudetkin.
Me voimme antaa oppilaalle esimerkiksi hänen kirjoituksestaan ala-arvoisen numeron - (tässä tulkitsematta jäänyt pikakirjoitettu lause) -, mutta jos me liitämme numeroon huomautuksen, että oppilas on aivan toivoton, niin me olemme täysin ansainneet sen ristin, joksi tuo oppilas meille entistä enemmän muodostuu. Minä en ole vielä nähnyt niin huonoa ainetta, ettei siinä olisi jotakin, josta voisi hyvällä tahdolla antaa pienen tunnustuksen. Miksi emme me voisi antaessamme oppilaalle takaisin kirjoitusta, joka on aivan ala-arvoinen, sanoa hänelle seuraavaan tapaan: sinun kirjoituksesi on tällä kertaa aivan kelvoton; koeta ensi kerralla paremmin, sillä kyllä sinä parempaankin kykenet, kun vain todella koetat? Lapsi kaipaa niinkuin aikuinenkin itseluottamusta, lapsuus on iloisien, toiveikkaitten ajatusten aika, miksi riistää lapsilta tuo heidän luonnolta saamansa perintöosa, toivo?
Katsokaamme, miten meidän aikuisten käy, kun menetämme toivon ja itseluottamuksen. Ajatelkaamme jotakin henkilöä, jonka pitäisi julkisesti esiintyä, esim. esittää lausuntaa jossakin julkisessa tilaisuudessa. Hän on kovin hermostunut; mitä enemmän tuo hetki lähestyy, sitä varmempi hän on siitä, että epäonnistuu, häpäisee itsensä, ja mitä hän uskoo se myös tapahtuu: tullessaan yleisön eteen hän on kuin puusta pudonnut, saa vain änkyttäen joitakin sanoja suustaan ja koko ohjelmanumero menee pilalle. Kuitenkin on hän hyvä lausuja, viimeinen harjoitus kotona meni erinomaisesti. Jos hän olisi jaksanut luottaa itseensä, olisi hänen esityksensä voinut olla ohjelman loistokohta, mutta nyt hän menetti uskon mahdollisuuksiinsa ja samalla itse mahdollisuudet.
Otan erään esimerkin pikkulasten parista, joiden kasvatuksesta minulla on enimmin omakohtaista kokemusta. Miten tavallinen vika onkaan aika suurillakin lapsilla vuoteen kasteleminen. Me voimme olla tuon ikävän asian takia perin onnettomia, me koetamme parantaa sitä sekä hyvällä että vallankin pahalla, mutta turhaan -. Koetan selittää, miten tämä tapa lapsessa usein syntyy ja miten olen sen itse saanut parannetuksi.
Kun lapsi kastaa vuoteensa, on se tietysti vanhempien syy: he eivät ole olleet apuna hetkellä, jolloin heitä olisi tarvittu. Mutta harvoin me kai itseämme syytämme, me tuskittelemme lapselle, uhkaamme, varoitamme ja varmasti usein rankaisemmekin. Ja mikä on seuraus? Lapsi alkaa pelätä, että hän mahdollisesti voi seuraavana yönä taas erehtyä, ja se tapahtuu myös varmasti yhtä kauan kuin tuo pelko säilyy. Vaimoni ja minä tuskaannuimme pari vuotta sitten silloin toisella vuodella olevan Kalevi-poikamme kanssa, pojassa ilmeisesti heräsi pelko, että hän taas voi kastella, ja tuloksena oli, että hän kello kuuden ja yhdeksän välillä illalla kasteli vuoteensa kolmekin kertaa.
Muutimme kiireesti menettelyä, ts. muutuimme kärsivällisiksi, ei mitään muuta, ja poika parani viastaan. Päästessään kolmannelle oli hän samoin kuin hänen kaksoisveljensäkin niin pitkällä - nyt oli jo voinut käyttää suoranaista suggestiota -, että nukkui ja nukkuu yhä koko yön yhteen mittaan.
Puhuin aiemmin pimeän pelosta, joka kiusaa niin monia lapsia, samoin kuin aikuisiakin. Mistä tuo ikävä pelko johtuu? Vastaus on hyvin lyhyt: onnettomasta suggestiosta. Lapsi ei alkuaan pelkää pimeää vähääkään, eivät ainakaan minun lapseni, mutta heidät voi siihen perin helposti, aivan huomaamattaan, opettaa. Meidän tarvitsee vain kerran sanoa lapselle: "Ellet nyt tottele, niin panen sinut yksin tuonne pimeään", ja asia on valmis. Lapsen mielessä herää ajatus, että pimeä mahtaa olla jotakin kauheata, koska sinne pannaan rangaistukseksi ja pimeän pelko on alkanut itää. Jos me vielä kansoitamme pimeät paikat mörköillä ja sarvipäillä, ei meiltä ja meidän ymmärrykseltämme voi paljonkaan vaatia.
Huolimatta minun varoituksistani opetti meidän palvelijattaremme viime talvena toisen poikani pelkäämään pimeätä: jos hän yöllä heräsi, puhkesi hän heti selkäpiitä karmivaan kauhunhuutoon. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin sain suggeroiduksi häneen ajatuksen, että hän ei pelkää pimeätä, mutta lopulta oli tulos niin hyvä, että poika nyt usein iltaisin pyytää isää laittamaan "kimeetä"; hän on ilmeisesti huomannut, että pimeässä nukkuu paremmin, niinkuin usein olen hänelle vakuuttanut.
Muistan kuin eilisen päivän sen, jolloin eräs kodissani palveleva lastenhoitajatar opetti minut pelkäämään ukkosta. Telmimme, 3-4 veljeäni ja minä pihanurmikolla ja nautimme sydämestämme huutaessamme kilpaa lähenevän ukkosen jylinän kanssa. Silloin tulee kesken perheen ilonpidon ukkosta sydämestään pelkäävä palvelijatar täyttä karkua kauhun ilme kasvoillaan ulos ja huutaa: "Pian lapset sisään, ukkonen voi tappaa teidät." Muuta ei tarvittu, sen jälkeen pelkäsin ukkosta monet vuodet niin, että sen käydessä kylmä hiki valui pitkin otsaani. Olin jo yläluokilla lyseossa, kun vihdoinkin voitin tuon suggeroidun pelon, ja nyt nautin luonnosta tuskin koskaan niin paljon kuin voimakkaan ukkosen käydessä. On mahdollista, että joillakin ihmisillä, esimerkiksi sydäntautisilla, ukkosenpelko on lähtemätön, mutta yhtä varmaa on, että se useilla ihmisillä on yksi niitä onnettomuuksia, joista he kärsivät typerien kasvattajien takia.
On surullista ajatella, että ihmiset useinkin tahtoessaan osoittaa ystävällisyyttään ja osanottoaan tekevät toisilleen suuria karhunpalveluksia. Miten usein saakaan kuulla seuraavanlaisia lauseita: "Voi kuinka sinä olet laihtunut ja käynyt huonon näköiseksi. Et sinä vain mahda olla sairas." Me siis istutamme aivan väkisin ystäväämme ajatuksen, että hän ei voi hyvin, ja heti kun tämä ajatus on syntynyt, voi hän entistä vähän huonommin. Kun hän usein saa kuulla saman huomautuksen, ei hän enää voi ajatella muuta kuin tuota toistaiseksi vielä olematonta sairauttaan ja lopulta hänestä tulee todella sairas. Hyvät ystävät ovat hänet siksi tehneet.
Saattaapa meidän ymmärtämätön huolenpitomme lähimmäistemme terveydestä mennä vieläkin pitemmälle. Minulle on parikin kertaa huomautettu, että minun toinen poikani on liian pyöreäposkinen ja punakka, so. liian terveen näköinen. Kunpa hänellä vain ei olisi sydänvika! Onneksi tätä ei sanottu lapselle itselleen - hän olisikin liian pieni sitä vielä käsittämään -, sillä häneen sillä voisi olla ikävä vaikutus. Minuun taas tuollainen lausunto ei tehoa: jos en minä iloitsisi siitä, että lapseni on terve ja iloinen ja myös sen näköinen, niin koska minä sitten voisin iloita? Minun toinen poikani on taas kai liian kalpea; ehkä hänelle joku huomauttaa, että taitaa olla keuhkotauti tulossa. Jos nuo lapsukaiset joskus sairastuvat, niin on minulla kyllä aikaa surra sitä tarpeeksi silloinkin.
___________________

Ajatuksia puheen synnystä

Edellä juuri mainituista pikkupojista toisen mieleen tuli vielä näin vanhoina päivinä seuraavanlaisia ajatuksia:
Vaikka puheen teksti päättyykin keskelle arkkia, vaikutelmaksi jää, että puheesta puuttuu loppulause. Koska sitä ei ole, sepittäköön lukija häntä itseään miellyttävät päätössanat.
Puheen kirjoittamisen aikoihin veljeni ja minä olimme lähestymässä neljän vuoden ikää. Hämärästi muistan veljeni ja toki vanhempienikin kärsineen veljeni yökastelusta. Koska tuossa iässä tapahtunut tuskin on jäänyt mieleeni, varsinkaan kun se ei suoranaisesti liittynyt minuun, toisaikaista kastelua varmasti tapahtui myöhemminkin.
Suggestio oli 20-luvulla kova sana. Sen nimiin vannottiin melkein mitä tahansa. Myöhemmin käsite arkipäiväistyi; nykyään se korvataan monellakin muulla täysin omaan kieleemme soveltuvalla sanalla.