Harva nuori saavuttaa aikuisuuden ongelmitta
Syyskuussa 1948 menin elämäni ensimmäisen kerran Orimattilan yhteiskoulun kolmannen luokan piirustustunnille – silloin ei vielä puhuttu kuvaamataidosta. Olin jo piirrättänyt oppilaita muutamassa muussa luokassa. Niissä kokemukseni olivat olleet ennakkoaavistukseni mukaiset: siitä huolimatta, että tunnit olivat sujuneet melko hyvin, en oikein viihtynyt opettaessani itselleni melko vierasta ainetta. Vaikka piirtäminen sinänsä oli aina ollut minulle mieluista, opettajani Ester Borg - tuon taiteellisen suvun erinomainen eksemplaari - taisi olla samaa mieltä, se ei mielestäni voinut riittää oppikoululaisten kuvaamataitojen kehittämiseen. Tuossa käsityksessä olen edelleenkin. Onneksi koulun laajentuessa oman aineeni tunnit lisääntyivät ja pääsin eroon sinänsä vallan mielenkiintoisista kuvaamataidollisista velvoitteista.
Palaan edellisen kappaleeni alkuun: ensimmäiset minuutit tuossa 39 oppilaan luokassa sujuivat toivomallani tavalla. Annoin tehtävän ja selvittelin pääpiirteittäin siitä suoriutumista. Jatko ei ollutkaan normaalia. Kaikki oppilaat eivät keskittyneetkään luovaan työhön. Perimmäisessä pulpetissa ikkunan pielessä istui kookas poika, joka ei ottanut rauhoittuakseen. Martti Talvela, hänhän se oli, puhua pälpätti lähellään oleville, hääräili ja temmelsi siinä määrin, että hyvin pian havaitsin olevani hänen testattavanaan. Varoitettuani poikaa pariin kertaan menetin lopulta malttini – siihenhän ei siihen aikaan niin kummoisia tarvittu -, harppasin parilla askeleella pojan luo, nostin hänet niskasta ylös pulpetista ja saman tien ulos luokasta. Vasta käytävällä pudotin pojan käsistäni, palasin paikalleni ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Niin käyttäytyi myös luokka. Tunnista tuli eheä ja kaiketi niin hyvä kuin minkä noin itselleni oudossa aineessa pystyin pitämään. Seuraavilla tuon luokan tunneillani, olivat ne sitten piirustusta tai liikuntaa, Martti esiintyi kuten muutkin. Hänen olisi alkuun luullut edes kyräilevän, mutta niin ei tapahtunut.
Aikanaan ihmettelin ja ihmettelen edelleenkin, miten pystyin raahaamaan silloin varmastikin likimain 80-kiloisen pojan niinkin pitkän matkan hänen jalkojensa tuskin koskettaessa lattiaa. Mahtoi elimistössäni silloin olla runsaasti adrenaliinia. Muuten en ymmärrä raivoisaa kulkuani luokan äärimmäisestä nurkasta ovisuuhun ja siitä käytävän puolelle.
Jonkun aikaa tapahtuneen jälkeen kouluun saapui tieto, että Martti oli syyllistynyt käytökseen, jota yhteiskunta ei voinut hyväksyä. Kylällä olevaan kioskiin oli tunkeuduttu väkivalloin. Tekijöitä lienee ollut Martin lisäksi myös joitakin muita, mutta vain Martti kävi meidän kouluamme. Myöhemmin kuulin, että kioskin omistaja tai ainakin osakas oli Martin isä. Varmastikin kolmentoista ikäinen poika oli mielestään vain siirtänyt itselleen jo hänelle kuuluvaa ottaessaan kioskista haluamaansa.
Pojan saama ankarin rangaistus lienee ollut määräajaksi erottaminen koulusta. Sen mittaa en muista, mutta sen se ainakin aiheutti, että Martin koulunkäynti pitkittyi. Ehkä pojalle oli vain eduksi, että hänen keskikoulunsa kesti normaalien viiden vuoden asemesta vuotta pidemmälti.
Pojan tullessa uudelleen kouluun hän sopeutui kivutta uuteen luokkaansa. Siinä Marttia luonnollisesti auttoi suurikokoisuus ja hänen valitsemansa liikunnallinen harrastus, nyrkkeily. Kavereilla ei ollut mahdollisista mielihaluista huolimatta varaa pieneenkään nokitteluun. Niin tuskin silti olisi tapahtunut toisenlaisissakaan olosuhteissa.
Joko vuonna 1959 tai 60, Martin jo laulaessa jossakin Saksan oopperatalossa, luultavasti Deutsche Operissa Berliinissä, hän tuli meidän opettajien ja lähinnä juuri eläkkeelle siirtyneen musikaalisen ex-rehtorimme Kauno Saran pyynnöstä pitämään pienimuotoisen konsertin koulussamme. Siinä yhteydessä Martti hakeutui kanssani kahdenkeskiseen sananvaihtoon opettajainhuoneen vieressä olleeseen sivutilaan. Puristaessaan vahvasti kättäni hän kiitti minua sanoen, että ilman minun toimintaani hän olisi suistunut pahasti lavealle tielle ja jopa siltäkin sivuun.
Toki se lämmitti, vallankin, kun tajusin Martin täysin vilpittömäksi. Häneltä myöhemmin saamani kirjalliset tervehdykset osoittivat samaa. Toisaalta ihmettelin aikanaan, miten minun kuritukseni, se kun tapahtui runsaastikin ennen Martin rötöstelyn paljastumista, saattoi auttaa poikaa. Ehkä Martti joukkioineen syyllistyi ajattelemattomiin tekoihinsa jo kesällä, mutta asia selvisi vasta syksyllä. Muuten en oikein saa pelin palasia kohdalleen. Sillä ei silti enää ole suurin merkitystä.
Martti oli tyypillinen esimerkki pahasti murrosikäisestä nuoresta, josta kehittyi oikean suunnan saatuaan yhteiskunnan valio, lainkuuliainen ja erinomaisen sosiaalinen ihminen. Huomasin monesti myöhemminkin usean murrosiässä hankalan pojan nousevan kriisiensä jälkeen seesteisenä melko korkeallekin yhteiskunnan portailla. Tullessani Orimattilan yhteiskouluun kollegani kertoivat helpottuneina juuri päässeensä joistakin vaikeista tapauksista. Eräs oli ollut Pauli Kaitila, josta tuli myöhemmin tunnettu teollisuus- ja kunnallismies. Tutustuin häneen hyvinkin pian saavuttuani Orimattilaan. Vuotten mittaan opin tuntemaan hänet perin pohjin ja melkeinpä sitäkin paremmin: sen reilumpaa ja vilpittömämpää kaveria ei tässä raadollisessa maailmassa voinut olla.
Kun tapaan vaikeaa murrosikää elävän nuoren, pojan tai tytön, toivon hänen eteensä sattuvan sellaisen aikuisen, joka saa nuoren oikealle tielle. Juuri kertomani tapahtuma todistaa, että siihen ei niin kummoisia tarvita. Joskus tosin tuossa ojentamisessa on rikottava laillisuuden raja. Olihan toki minunkin menettelyni sekä koulu- että yleisen lain vastaista.
