Ilona Vallas kutsui kollegansa vuosittain sikalavierailulle

Ilona Oesch, aviossa Vallas, - tuon kuulun Sveitsistä maahamme muuttaneen juustomestarisuvun jälkeläinen -, oli paitsi ikä- myös opiskelutoverini. Tosin hän vähemmän sotineena selvitti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen sen verran minua aikaisemmin, etten ehtinyt tutustua häneen opiskeluaikanani. Näin Ilonan tietoisesti ensi kerran vasta vuonna 1953, jolloin hänestä tuli kollegani.

Alkuun en oikein päässyt perille virkasisareni tekemisistä. Osaksi se johtui siitä, että kun Vallaksen perheeseen syntyi juuri noina aikoina parikin lasta ja v. 1958 kolmas, näiden alkuhuolinta luonnollisesti sitoi äidin kotiin. Kun Ilona vielä käväisi seuraavan vuosikymmenen vaihteessa parin vuoden ajan opettamassa Iitin yhteiskoululaisia, lähempi tutustuminen häneen luonnistui vain vähitellen. Tuttuuden edistymistä ei suinkaan parantanut Ilonan asuminen aina Ruhassa saakka – silloinhan ei meillä tavallisilla ihmisillä vielä ollut omaa autoa.

Omasta opettajakunnastamme auton hankki muistaakseni ensimmäisenä juuri Ilona. Asuessaan kaukana virkapaikastaan se olikin hänelle tärkeä. Kun Ilona luonteensa mukaisesti paneutui rohkeasti jopa miehisiin asioihin, autoilusta tuli hyödyn lisäksi hänelle suuren mielihyvän aihe. Jo ns. inssiajossa katsastaja huomasi sen vanhan tosiasian, että ihminen osaa erinomaisesti hänelle mieluisan tehtävän. Ilonan ajotutkinto sujui niin hyvin, että siitä puhuttiin aikanaan kuin suurenakin ihmeenä. Silloinhan autoa vielä pidettiin lähes yksinomaan miehisenä välineenä.

Ilona oli juuri ennen saapumistaan kouluumme pätevöitynyt myös historian opettajaksi. Kun hän vähitellen työnsä ohessa laajensi kompetenssiaan suomella, tuli Ilonasta tuonaikaisen koulumme kaiketi monipuolisin pedagogi.

Ennen pitkää Ilona luopui liikunnasta ja ryhtyi sekä suomen että historian opettajaksi. Aineesta riippumatta hänet tunnettiin kannustavana ja ehdottoman oikeudenmukaisena opettajana. Eläkkeelle hän siirtyi v. 1982.

Ilona oli Ruhan suuren meijerikartanon tyttäriä. Hänellä olikin tapana varsinkin silloin, jolloin hän vielä asui perheineen eräässä kartanon rakennuksista, kutsua kollegansa ainakin kerran vuodessa oblikatoriselle sikalavierailulle, kuten Ilona itse sanoi. Muutenkin hän oli miellyttävä ja vieraanvarainen emäntä, juuri sellainen, joka sai vieraat viihtymään.

Samanikäisyydestämme ehkä johtui, että olimme tutustuneet sotiemme melskeissä joihinkin yhteisiin ihmisiin. Kun pääsimme todella keskustelemaan menneistä ajoista, huomasimme myös sodan ajan monet kokemuksemme samanlaisiksi. Ilonan talvisota erilaisissa lottatehtävissä ja oma aseellinen vartiointini strategisilla paikoilla olivat sitä samaa isänmaan hyväksi suoritettua palvelua. Oma synkeä lukunsa oli meidän molempien ikäluokkaa raskaasti koetellut jatkosota.

Ilona oli jo nuorena askeleen edellä ikätovereitaan. Mentyään kuusivuotiaana kouluun hänen abituravuoteensa osui talvisota. Kun suurin osa silloisista abiturienteista osallistui tavalla tai toisella sotaan, ylioppilaskirjoituksia ei tuona vuonna järjestetty, vaan kokelaat saivat valkoisen lakin pokkaamalla. Siitä sain hyvän naljailun aiheen: ”Et kai vain päässyt ylioppilaaksi pelkkää hyvää onneasi? Minä raukka jouduin todistamaan kykyni v. 41 kahden tutkinnottoman vuoden välissä. Siinäpä sitä oli tuskaa tällaiselle kovapäälle.” Tuollaista mahdollisuutta vaikkapa vain leikillään lyödä henkisesti itseäni lahjakkaampaa lähimmäistä en voinut olla käyttämättä hyväkseni.

Kollegamme Kauko Litmasen rakennettua Vallaksille ja meille 1963 asuintalon rinnakkaisille tonteille silloisen Kaitilan kutomon viereen me saimme aikaa tutustua toisiimme. Huomasin silloin enkä suinkaan voinut olla sanomatta sitä kollegallenikin, että eräässä mielessä olen häntä paremmassa asemassa: minulla on joka suhteessa miellyttävämpi naapuri kuin hänellä. Olen edelleenkin samaa mieltä. Ilona oli vilpittömimpiä tuntemiani ihmisiä. En olisi voinut kuvitellakaan suksiemme menevän ristiin kovimmassakaan menossa.

Ilona mainitsi erään juttutilaisuutemme aikana, että hän pystyy ilmaisemaan itseään paremmin kirjallisesti kuin suullisesti. Tuo sinänsä melko toisarvoinen lause jäi vuosikymmeniksi mieleeni nähtävästi siksi, koska oma käsitykseni itsestäni oli ja edelleenkin on hyvinkin samanlainen. Silti en nähnyt minkäänlaisia puutteita Ilonan suullisessakaan esiintymisessä. Omastani olen jäävi puhumaan.

Päästyään eläkkeelle Ilona vapautui tuohon hänelle mieluisaan harrastukseen, kirjoittamiseen. Vuonna 1986 orimattilalaiset saivat lukeakseen seurakuntansa 350-vuotisjuhlakirjaa. Paria vuotta myöhemmin Ilonan ja hänen entisen lottatoverinsa Elli Vanhalan uurastuksen tuloksena pitäjässä päästiin tutustumaan Orimattilan lottien elämään niin rauhan kuin sodankin aikana. 

Ilona menehtyi ehtimättä elää kovinkaan pitkälti 2000-lukua. Hän kuoli 28.11.2001. Olin jälleen menettänyt yhden miellyttävän ikätoverin.