Pelon psykologiaa
Sodan alkuaikoina eräs korsukeskustelun mieliaihe oli pelko ja sen tunteminen. Alkuun näyttelimme olevamme urheita poikia, joilla ei pelko koskaan hiipinyt puseroon. Kun joukkoomme jossakin vaiheessa saapui joko vierailulle tai ehkä pysyvästikin jo talvisodan kokenut mies, hän naureskeli meidän poikasten puheille. Me muutkin olimme aika pian valmiit tunnustamaan, että vain hullu voi olla pelkäämättä paikassa, jossa kivenheiton päässä oleva toinen ihminen - jos nyt vihollinen voi olla ihminen - on valmis tekemään mahdollisimman paljon pahaa sinulle, jopa nitistämään henkesi. Jo pelkästään pelon käsitteen tunnustaminen ja siihen samastuminen helpotti suunnattomasti meitä kaikkia. Turha urhean näyttämisen ja näyttelemisen tarve hävisi.
Pelko ilmeni konkreettisimmillaan tietäessään pian joutuvansa silmäkkäin vihollisen kanssa. Kun naapurin selustassa oli vilkasta liikettä ajoneuvojen siirtelyiden aiheuttamine kolinoineen, kun vihollisen juoksu- ja yhdyshaudoista kuului yhtämittainen vieraan kielen pulina, odotettavissa oli enemmän tai vähemmän suuren joukon hyökkäys. Ennen sitä edeltänyt massiivinen tykistökeskitys varmisti jotakin hyvin ikävää olevan tulossa. Juuri ennen keskityksen päättymistä tiesi vuorenvarmasti piippalakkeja olevan runsaasti näköpiirissä.
Sinä hetkenä, jolloin tajusin noista tunnusmerkeistä hyökkäyksen olevan tulossa, pelko valtasi niin minut kuin aseveljenikin. Kaikki lihakseni alkoivat vapista. Ellei hampaita painanut lujasti yhteen, ne hakkasivat täysin hallitsemattomasti toisiaan vasten. En ollenkaan näin jälkeenpäin ihmettele niitä onneksi vähälukuisia miehiä, jotka tuossa äärimmäisessä pelkotilassa menettivät hermojensa kontrollin ja lähtivät lipettiin. Korkeintaan ihmettelen sitä, että se ei koskaan välähtänyt mieleeni edes teoreettisena mahdollisuutena.
Sitten tapahtui kerta kerralta tuo psyykkisesti ainutlaatuinen ihme: kun näin ensimmäisen vihollisen, vapina lakkasi välittömästi. Olin siinä hetkessä täydessä toimintakunnossa, keho jäntevänä ja järki terävänä, valmis vaikka minkälaisiin suorituksiin. Niin monesti kuin jouduinkin tuohon samaan tilanteeseen, reagointini oli aina samanlainen. Epäilemättä näin tapahtui myös muilla. Muuten emme olisi selviytyneet siitä sekä silloin että myöhemminkin ajatellen mahdottomasta, joka osallemme lankesi.
Nämä kokemukset pelosta ja kuvaukseni sen psykologiasta ovat pääosin viimeiseltä sotakesältä. Nyt palaan takaisin aiheeseen, jota käsittelin ennen hairahtumistani pelon käsitteeseen: jatkan kerrontaani sotamme ensimmäisen syksyn ihmistä kuluttavista elementeistä.