Ilman tuliaisia kukaan ei palannut sodasta
Nykyään ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko kuullessaan perustettavan erilaisia kriisiryhmiä kovia kokeneiden auttamiseksi. Syyksi ei useinkaan näytä tarvittavan juuri muuta kuin jonkin vähemmän miellyttävän asian näkeminen. Sodan aikana eikä sen jälkeenkään kenenkään mieleen ei liene tullut yrittää auttaa niitä lähes puolta miljoonaa suomalaista sotilasta, jotka olivat nähneet ja kuulleet asioita, joita siviilissä ei voisi kuvitellakaan kokevansa.
Eipä silti, kyllähän sodan aikana ja myös jälkeen moni menetti mielenterveytensä ja invalidisoitui lopuksi elämäänsä. Tästähän minulla on esimerkkinä oma veljeni. Usea jollakin tavoin elämässään selviytynyt jäi, kuten aika nasevasti sanotaan, loppuiäkseen juoksuhautoihin. Tällaisia lähelläni asuneita ja toimineita olen tavannut turhankin paljon. He saattoivat hoitaa maallisen sarkansa tyydyttävän kelvollisesti, mutta ilman sodan kipeitä muistoja se varmastikin olisi hoitunut vielä paremmin.
Tuskin liioittelen sanoessani jokaisen etulinjassa olleen tuoneen sotatuliaisinaan siviiliin enemmän tai vähemmän vakavia psyykkisiä vammoja. Jotkut eivät niistä edes tiedä, vaan ovat valmiit sysäämään henkiset ongelmansa siviilielämän rasitusten aiheuttamiksi. Yksi jos toinenkin on huomannut sodan kokeneen, mutta sen jälkeen näennäisen seesteisen elämän viettäneen omaisensa vanhuutensa päivinä painiskelevan traumaattisten viholliskuvien kanssa. Kun tätä tapahtuu valveillakin eikä vain unessa, vamma on todellinen.
Puhuessani etulinjasta rajaan sen hyvinkin ahtaasti. Siinä olleeksi en laske edes komppanian huoltoporrasta, niin kivenheittämän päässä juoksuhaudoista kuin se toimikin. Vaikka tämän ns. töpinän mies kokikin suuren osan sodan raadollisuuksista, hän säästyi pahimmalta. Hänen ei normaalitilanteessa tarvinnut osallistua vartiopalvelukseen, tuohon niin hermoja kuin fysiikkaakin koettelevaan puuhaan. Luitahan se ei rikkonut, ellei vihollinen toisin päättänyt, mutta valvominen ja äärimmäiseen tarkkaavuuteen viritetty mieli jatkuvine pelkoineen rasittivat kehon jokaista solua.
Olisi luullut, että kuvaamissani oloissa miesten taistelumoraali olisi monien vuosien kuluessa heikentynyt. Uskomme oikeaan asiaamme oli kuitenkin niin vahva, että pikkupurnaamisia lukuun ottamatta en kuullut kenenkään kyseenalaistavan asiaamme edes sodan kriittisimmissä vaiheissa.
Luonnollisesti yksityisen sotilaan olisi ollut epäviisasta ymmärtää vihollista, mutta peitelty ja epäsuora oman asiamme kritiikki olisi kyllä ollut mahdollista. Siitä en kuitenkaan nähnyt mitään merkkejä niissä yksiköissä, joissa palvelin. Olin tuohon aikaan niin yltiöisänmaallinen, että olisin varmasti ympäristössäni vaistonnut korsukuntamme sotamoraaliin tulleen pienenkin särön.