Vala

Vaikka olin ollut jo kuukausia rintamalla, sotilasvalani oli vannomatta. Siihen isänmaalliseen aikaan sillä ei liene ollut samaa merkitystä kuin nykyään. Täytimme velvollisuutemme vannomattakin. Kun rintamat olivat vakiintuneet, Kannaksen joukkojen johto ehti kiireiltään huomaamaan, että moni alokas tappeli kuin ammattimies etulinjassa. Jonakin 42-talven päivänä minut ja suuri joukko muita divisioonamme miehiä komennettiin valatilaisuuteen Ilja Repinin huvilalle Kuokkalaan. Lienen silloin palvellut rajakomppaniassa, joka etulinjaili noihin aikoihin jossakin Rajajoen takana. Matka siis ei ollut pitkä. Sotatoimialueella sitä paitsi matkanteko oli helppoa. Tarvitsi vain nostaa kätensä oikeaan suuntaan kulkevalle linja- tai kuorma-autolle. Niitä kulki tiellä yhtenään. Silloin ei tullut kysymykseenkään, ettei taivaltajalle annettu kyytiä. Asiattomia vaeltajia ei ollut tai jos oli, he eivät näyttäytyneet julkisesti. - Siviiliin päästyä minulla oli jopa hankaluuksia muistaa, että kaikki kulkuneuvot eivät olleet noin vain pysäytettävissä ja käytettävissä eivätkä ainakaan maksuttomia.

Repinin huvilan olin nähnyt jo muutaman kerran aiemmin marssiessamme talon ohi. Tosin en muista silloin käyneeni tuossa Terijoen rantatien itäpuolella olleessa talossa. Nyt näin sen sisustaltaankin. Heti alakerran suureen huoneeseen tullessani huomasin oikealla hätkähdyttävän laajan portaikon, juuri sellaisen, jonka odottaisi näkevänsä vanhassa linnassa. Ihmettelin, mikä merkitys tuollaisella massiivisella rakennelmalla oli tuon suuren taidemaalarin elämässä. Meille se sen sijaan oli kuin tehty. Kun portaiden yläpää jatkui tavallaan samana ylevänä, joskin kahteen suuntaan taittuvana tilana kuin alasalin reunuksina, siinä oli juhlallisen valatilaisuutemme kulissia kerrakseen.

Akateeminen Karjala-seura

Jonakin kaiketi vuoden 42 päivänä komppaniassa kyseltiin, onko joukossamme yhtään Aka­teemisen Karjala -seuran jäsentä. Koska siitä ehkä seuraisi hupia sinänsä yksitoikkoisen vaaralliseen elämään, kerroin kuuluneeni mainitun seuran juuri välirauhan aikana perustamaan oppikouluosastoon. Tuskin olin missään kirjoissa sielläkään, mutta koska olin ainakin kerran osallistunut johonkin sen tilaisuuteen, katsoin olevani vallan kelvollinen seuran jäsen.

Jos olisin ilmoittautuessani tiennyt, mihin hupiin se johtaisi, olisin pitänyt suuni kiinni. Tosin pääsin matkaamaan henkilöautolla johonkin arvokkaaseen paikkaan itäisellä Kannaksella, mutta kun matkaa sinne oli koko Kannaksen leveys vielä vinottain venytettynä, olin noilla heikoilla teillä pahasti matkasairas. Itse päämääräkin, Akateemisen Karjala-seuran Kannaksen osaston perustaminen, oli aika kuivaa kokouspuuhaa. En oikein jaksanut innostua loputtomista Vilho Helasen ja kumppaneiden puheista. Mielessäni oli lähinnä vain toive päästä suurempia kitumatta takaisin korsuuni siitäkin huolimatta, että olin niin siellä kuin vartiomontussakin kaiken aikaa hengenvaarassa.