Tähtihetkeni korohoromiehenä

Koska minulla ei ole valokuvaa sodanaikaisesta kranaatinheitinasemasta, tarjoan sen tilalle Valkeasaaren tukikohdassa sijainneen tulenjohtoaseman ja siinä olleet sotilaat. Kypäräpäiset tykkimiehet hoitavat vartiotehtäväänsä, me naapuripesäkkeen jalkamiehet, periskooppia käyttävä Erkki Kyyhkynen ja minä penkkaa tuijottaen, uteliaina vierailijoina. 

Vaikka jatkossa kertomani episodi ei imartelekaan minua, tulkoon se silti julki. Todistaahan se ainakin minulla olleen monenlaisia haluja aiheuttaa viholliselle vahinkoa.

Vaeltelin parin korsukaverini kanssa tutustumassa eräänä 42-vuoden päivänä Valkeasaaren rautatieaseman edessä olleen linjamme takamaastoon. Koska tuo Rajajokeen viettävä rinne oli vihollisen suoran näkyvyyden ja samalla myös tulen ulottumattomissa, pystyimme liikkumaan siellä melkein kuin kotitantereilla. Kun luonnonkaunis rinne vielä kylpi syksyisessä auringonvalossa, meistä tuntui hetken siltä kuin olisimme olleet kaukana sodan kauhuista.

Enemmän kuin sanat näkymästä kertoo se juuri tuolla paikalla otettu valokuva, jossa peseydyn Rajajoen etelärannalla. Vihollinen siis oli muutaman sadan metrin päässä selkäni takana. En ole aivan varma vuodesta, mutta luulisin tuolloin eletyn erästä vuoden 42 kaunista kevätpäivää. Kuvassa nähdään sodalle ominaisia merkkejä ja ennen muuta joen yläjuoksulla sijainnut hatara kävelysilta. Vaikka eteentyönnetty sillanpääasemamme ei ollut kovinkaan suuri, silta tuskin kykeni tyydyttämään kaikkia huollollisia tarpeita. Tukikohdassamme tosin ei ollut raskasta aseistusta, joten huollolla oli hoidettavanaan vain kevyet aseet ja miesten vatsat. Koska liikkumisesta venein ei aiheutunut sanottavasti ääntäkään, joen ylitykseen käytettiin niitäkin. Siitä todistuksena on valokuva veneestä, joka on tulossa tukikohtaamme. Taustalla näkyy etulinjojen kaivauksien jälkiä. Monesti mainitsemani kuolemanmonttu sijaitsi kuvan oikeassa ja komppanianpäällikön korsu vasemmassa laidassa, molemmat tosin hieman kuvan ulkopuolella.

Palaan siihen päivään, johon olin jo saapunut ennen poikkeamistani valokuvien näkymiin ja niiden herättämiin ajatuksiin. - Jos me ehkä hetken unelmoimmekin siviilielämän ihanuuksista, tarkempi silmäys rantaan palautti meidät arkiseen todellisuuteen: rinne oli pitkin syksyä jatkuneiden taisteluiden jäljiltä aika siivottomassa kunnossa. Tutkiessamme erästä romukasaa havaitsimme sekalaisen tavaran joukossa vallan kelvollisen kranaatinheittimen, ns. pikku-nakun. Kun samassa läjässä oli vielä iskemätön laatikko nakun kranaatteja, syntynyttä oivallustamme ei sovi ihmetellä: miksi emme käyttäisi tätä ryssiltä "unohtunutta" kapinetta silloin, kun parinsadan metrin päässä on juuri se vihollispesäke, jossa me päättelimme olevan vihollisen tuon lohkon päätulivoiman? Siinä suunnassa epäilimme myös lymyävän sen tarkk'ampujan tai -ampujat, jotka olivat kuolettavasti osuneet niin moneen meikäläiseen. 

Kaverini lienevät olleet minua kokemattomampia, koska otin tulenjohdon käsiini. Kukaan meistä ei ollut aiemmin tutustunut kranaatinheittimeen, meidän poikien kielessä korohoroon kuin korkeintaan seuraamalla silmillään ammattimiesten työtä. Ase oli kuitenkin siksi yksinkertainen, että saimme sen helposti tuliasemaan. Sen jälkeen ryhdyin suuntaamaan putkea suunnilleen ajattelemaamme suuntaan. Vieläkin muistan, millä intensiteetillä paneuduimme siihen kulmaan, johon putki olisi asetettava, jotta kranaatit putoaisivat edes lähelle maaliamme. Välillä joku meistä kävi varovasti kurkistamassa rinteen harjalta, että aseemme putki sojotti ainakin sivusuunnassa kohti valitsemaamme kohdetta. "Tulenjohtajamme" ohjeiden mukaan suuntasimme aseen lopullisesti.

Ensimmäisen kranaatin pudottaminen putkeen oli jännittävää. Elämä oli kuitenkin silloin niin sanoisinko onnessaan, etten muista pitäneeni sitä sen kummempana kuin monia muitakaan sodan askareita. Enemmänkin minua kiinnosti ensimmäisen kranaatin ja sen jälkeen ampumieni parin kolmen muun putoamispaikka.

Vt. tulenjohtajamme tiiraili rinteen harjalla ammunnan tuloksia. Yhtäkkiä hän käänsi päänsä meihin päin ja huusi suureen ääneen: "Piru vie pojat, lakatkaa ja äkkiä, kranut putoavat komppanianpäällikön korsun katolle". Emme pitkään tuhistelleet heittäessämme kelvottoman aseemme ja kranaatit takaisin romujen joukkoon. Saman tien luikimme omalle korsullemme.

Loppujen lopuksi meillä ei ollut suuremmin vaaraa jäädä kiinni epäonnistuneesta tulituksestamme. Ampumapaikkamme oli käytännöllisesti katsoen sivullisten katseiden ulottumattomissa. Kun etulinjassa lisäksi oli totuttu jokapäiväisiin kranaattikuuroihin, siellä meidän lyhyeksi jäänyt sarjamme olisi kummastuttanut vain siinä tapauksessa, että joku olisi huomannut kranaattien lähteneen omalta puolelta. Luonnollisesti moni vartiomies oli kuullut nakujen lähteneen, mutta kun tuon sortin ääntä oli maisemassa turhankin paljon, he eivät onneksemme yhdistäneet niitä erään oman korsumme katolle tulleisiin kranaatteihin.

Nakun terveiset eivät luonnollisestikaan vaurioittaneet korsua millään tavalla, mutta vahingon mahdollisuus olisi ollut suuri siinä tapauksessa, jos joku olisi oleskellut korsun lähistöllä kranujen putoamisen aikaan. Huomaamaton utelumme paljasti, että mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Silti pidin tapahtuman visusti omana tietonani sodan loppuun saakka. Niin lienevät urheat krh-toverinikin tehneet.