Talvi ja kevät 44
Tukikohtani Susisaaressa ja Lumisuolla
Koska Susisaaren ja Lumisuon alueet olivat hyvin alavat, niillä oli hankala liikkua ainakaan suurilla kulkuneuvoilla. Kun alueella oli sen vähäisen väestön takia harvassa teitä, jouduimme niitä tekemään. Yksinkertaisin, joskin myös tilapäisin ratkaisu oli rakentaa ns. kapulateitä. Kuva kertoo aika selvästi, miten niitä tehtiin.
Sitten pääsen itse asiaan, upseerikoulun jälkeiseen sotaani:
Saapuessani 6.1.1944 19. Prikaatin III pataljoonan 12. komppaniaan se operoi lähellä Laatokkaa olevassa Susisaaressa. Postiosoitteeni oli 2/7030. Rintamat seisoivat, elettiin siis sitä asemasotavaihetta, joka oli alkanut eri rintamillamme vaihtelevasti aina syystalvesta 1941 alkaen. Tosin varsinkin ryssät tekivät silloin tällöin pienehköjä tunnustelunomaisia hyökkäyksiä asemiamme vastaan. Niiden torjumisessa ei ollut suurin vaikeuksia. Sen sijaan molempien armeijoiden pitkistä putkista lähteneet keskitykset olivat ikäviä niin meille kuin varmasti vihollisillekin. Tosin oman tykistömme tulella ei silloin ollut hyökkäävää luonnetta. Sen sijaan ryssien tykistökeskityksien jälkeen piippalakkeja parveili toisinaan runsaastikin asemiemme edessä ja joillain kohdin vihollinen jopa tilapäisesti horjutti niitä. Aggressiivista lentotoimintaa sen sijaan ei ollut nyt sen kummemmin kuin juuri muulloinkaan asemasotavaiheessa. Se riesa koettiin vasta viimeisenä sotakesänä.
Komppanianpäällikköni oli kapteeni Vilho Seppänen, talvisodassa siinä määrin ansioitunut kapitulanttialiupseeri, että hän yleni nopeasti aina kapteeniksi saakka. Sodan loppuvaiheissa hän toimi joitakin aikoja jopa vt. pataljoonankomentajana. Miten hän vuorotteli tuossa virassa 11. komppanian päällikön Heinäsen kanssa, ei selvinnyt minulle silloin eikä myöhemminkään.
Pataljoonankomentajan adjutanttina oli luutnantti Antero Matti Poussa. Hän oli käynyt reserviupseerikoulun 15. kurssin v. 1929. Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten sen sijaan muista joukkueenjohtajatoverieni nimiä. Miellyin sentään heistä vanhimpaan, miellyttävään Tampereelta kotoisin olleeseen minua muutaman vuoden vanhempaan mieheen. Hän piti heti alkuun huolen siitä, että pääsin sisälle asioihin. Hän kertoi myös päällikkömme pikku omituisuuksista, mm. siitä, että oli turha odottaa sinunkauppoja ennen kuin puolen vuoden kuluttua. Yleensähän sodassa yhdessä operoivat alemmat upseerit eivät herrotelleet toisiaan kuin lyhyen tutustumishetken ajan. Sen jälkeen arvossa korkeampi totesi tuntemisen vastedes onnistuvan titteleittäkin. Seppänen oli toista maata. Minua jopa huvitti huomatessani aikanaan Seppäsen Villen soveltavan minuun samaa käytäntöä kuin virkaveljeenikin vuoden päivät aikaisemmin. Kansan parista lähteneen miehen ei olisi luullut olleen noin muodollinen.
Kun aiheeni juuri sivusi käyttäytymisnormeja, kerrottakoon joukkueen sisäisestä puhuttelukäytännöstä. Se lienee ollut melko yhtenäinen koko armeijassamme. Vaikka aika olikin näissä asioissa jäykempi kuin nykyisin, tuossa nelikymmenpäisessä joukossa kaikki olivat ainakin lähes kuin veljet keskenään. Sinuttelin miehiäni ja ainakin toivoin heidän menettelevän samoin minuun nähden. Ymmärrän hyvin, että osa miehistä ei nähtävästi ujouttaan pystynyt olemaan tuttavallinen kuin korkeintaan hädän hetkellä tai ehkä korttipelissä, mutta mitään haittaahan siitä ei ollut.
Palaan komppanianpäällikkööni. Seppäsen ikää tulin tuskin koskaan kysyneeksi. Ehkä hän oli noihin aikoihin 45:n korvissa. Ikähän oli vallan sopiva hänen arvoiselleen miehelle. Sen sijaan me vähäsen naureskelimme, hyväntahtoisesti tosin, Seppänen yleissivistyksen puutteille. Sillähän ei onneksi ollut suurin merkitystä itse sodankäynnille. Joskus tosin huomasimme komppanian jouduttua melskeiden yhteydessä täysin oudoille seuduille, että Seppäsellä oli halu saada apua suunnistuksessa ja komppanian ohjaamisessa oikeille raiteille. Silloin kuulin jonkun jopa epäilevän hänen nähdessään Seppäsen tutkimassa karttaa, että "siitä äijä tuskin ymmärtää muuta kuin että sitä ei saa repiä".
Lukuun ottamatta lähellä olleen Suosaaren tukikohdan kymmenpäiväistä päällikkyyttä jossakin kevään vaiheessa olin yhtämittaisesti Susisaaressa 29.4. saakka. Se kaiketi kuului Tapparin kylän johonkin syrjäseutuun, koska passissani mainitaan tuo nimi eräänä taistelupaikkana. Mainittuna päivänä komppaniamme siirtyi sieltä aika lähellä olleeseen Merkki-nimiseksi ristittyyn tukikohtaan Lumisuolla. Tuo osaksi oman maamme Metsäpirtin pitäjässä ja suurimmaksi osaksi vihollisen maaperällä sijainnut laaja suomainen alue oli täysin asumaton. Kun korsujen kaivaminen oli mahdotonta tuohon vetiseen maahan, täytyi miesten majapaikoiksi rakentaa tukevia hirsitaloja. Ne kestivät jalkaväen tulituksen, mutta tykistöhän olisi koska tahansa pystynyt lennättämään ne taivaan tuuliin. Yhteisestä edusta luonnollisesti johtui, että niin ei tapahtunut: jos jompikumpi olisi alkanut raunioittaa toisen rakennuksia, olisi omien käynyt samoin. Tässä kuten muutamissa muissakin kysymyksissä yhteinen etu kumosi joiltakin osin sodan lait.
Kerroin jo aikaisemmin, miten sodan osapuolet tavallaan rauhoittivat toistensa vedenhakumatkoja. Siinä kuten juuri mainitsemassani tapauksessa yhteinen etu nähtiin tärkeämmäksi kuin sodan lakien tinkimätön noudattaminen. Voin edelleenkin valittaa jonkun ymmärtämättömän menettelyä hänen soveltaessaan toimiinsa sodan tapa tai tule tapetuksi -ideologiaa. Sen sijaan Susisaaren asunnot rintamalinjan kahta puolta säilyivät ehjinä loppuun saakka.