Lämmin ruoka

Mitä lämpimään ruokaan tuli, saimme sitä kahdesti päivässä. Tosin aamulla korsulle tuotiin miesmäärästä riippuen milloin minkin kokoinen tongallinen saikkaa, mutta sehän ei pitänyt nälkää. Sen ohessa ei yleensä ollut edes leipää, se kun oli hotkaistu jo edellisenä iltana. Yhdentoista maissa saapui varsinainen atria, joka ei ollut sen paremmin hyvää kuin edes riittävä. Herne- tai perunasoppa olisi kilvoitellut yleisyydessä, ellei tuota sijaa olisi vienyt jokin jauhovellin tapainen vetelä litku, jota me kutsuimme tipu ykköseksi tai kakkoseksi vähän nimittäjänsä arvioinnin mukaan. Kyllähän tuota lähinnä rukiista valmistettua velliä syötiin, vaikka ruuan gastronominen arvo oli olematon. Kun se vielä oli täysin maustamaton, jopa suolaton, sillä tuskin oli yhtään ystävää.

Päivällistä me aloimme odotella kello viiden maissa. Ruokalista oli hyvin samanlainen kuin aamupäivälläkin. Sen käsityksen tosin sain, että tähän päivän kakkosateriaan kiinnitettiin töpinässä enemmän huomiota kuin aamiaiseen. Siitä todisteena muistan kerran onkineeni jopa kokonaisen siansorkan ehtoollisestani. Se jos mikä osoittaa sopassa olleen suuriakin sattumia. Makaronisoppaa tai -velliä oli siksi usein, että ne kannattaa mainita. Toinen todella yleinen tarveaine oli lanttu. Se yleistyi sodan kuluessa nähtävästi siksi, että armeija viljelytti sitä korvatakseen sillä talvisissa rintamaoloissa paleltuvan perunan.

Koska minkään aterian yhteydessä ei saanut juotavaa, se oli itse kipattava jostakin satunnaisesta vesipisteestä, järvestä, joesta, suosta tai parhaassa tapauksessa purosta. Pahoissa paikoissa, mm. eteentyönnetyissä, joihin ei ollut tulemista eikä menemistä valoisana aikana, täytyi päivä odotella enemmän tai vähemmän kovassa nälässä pimeän tuloa. Yöttöminä aikoina tosin eteentyönnettyjä kuulovartioasemia ei miehitetty, koska se olisi ollut käytännössä mahdotonta ja tarpeetontakin. Muonankuljettajilla olivat vaaransa muutenkin. Vaikka he joutuivat useasti ojanpohjia ja muita syvennyksiä käyttäen ryömimään luoksemme, ei sekään aina riittänyt, vaan moni töpinän mies menetti henkensä tai haavoittui noissa huoltotehtävissä.

Rautaisannos

Jos osasto joutui jonkin komennuksen takia eroon töpinästään - usean päivän partiointi epämääräisessä maastossa käyköön hyväksi esimerkiksi -, miehille jaettiin ns. rautaisannos, kuivamuonapakkaus. Sen olisi pitänyt riittää kolmeksi päiväksi, mutta yleensä me valmiiksi aliravitut poikaset söimme sen saman tien avattuamme paketin. Sisältö oli ruotsalaisine vanikkoineen, kahvipusseineen, puristettuine hernekeittoineen ja kaurapuuroineen, sokereineen, säilykepurkkeineen ja suklaapaloineen niin poikkeuksellisen hyvää, että syömistä ei juurikaan voinut keskeyttää ennen viimeisenkin palan katoamista avaraan nieluun. Loppupäivät oltiin sitten ilman murkinaa, mutta senhän tiesi jo paketin avatessaan.

Ylimääräinen syötävä

Syksy 41 elettiin jossakin mielessä herroiksi niiden vihannes- ja ennen muuta perunamaiden ansiosta, joita päivittäin valtasimme tai paremminkin olimme jo vallanneet. Lyhyinä vapaa-aikoina astelimme perunamaalle, tongimme kenttälapioillamme tai pelkästään käsin hyvänlaisen kasan mukuloita, asetuimme suojaiseen metsänreunaan, viritimme tulen ja panimme suuren astiallisen perunoita tulelle. Pakkiakin käytettiin, mutta se oli astiana turhan pieni. Monet tyytyivät sisuksiltaan purettuun kypärään - niitähän maisemassa riitti -, mutta ainakin meidän joukkueellamme oli käytössään sotasaaliina löytämämme suurehko kattila tai vati. Vaikka särvintä ei ollut, pelkkä perunainen sapuska maistui taivaallisen hyvältä.

Muina vuosina tämän tapaiseen ruuanhankintaan ei ollut mahdollisuuksia. Jos jossakin oli viljelystä, siellä oli myös sen suomalainen omistaja. Sitä paitsi etulinjat olivat jo vakiintuneet ja ne olivat niin asumattomilla seuduilla, että tuottavaa agrokulttuuria oli turha hakea. Kauniina poikkeuksena sotaretkelläni oli Sakkolan-tukikohtani syyskesällä 44, mutta siitä puhun aikanaan. Luonnollisesti perääntymisvaiheen loppupuolella kaikkienkin yksiköiden miehet näkivät kypsyvää ja osin jo kypsynyttäkin satoa, mutta aikaa sen korjaamiseen ei juurikaan ollut. Esimerkkinä voin mainita, että vaikka mustikoita oli toisin paikoin runsaastikin, en muista panneeni yhtäkään suuhuni.

Itärintamalla metsästys ja kalastus lienevät tuottaneet hyvääkin ruuanlisää. Kyllä meilläkin noista elinkeinoista kiinnostuneita oli, mutta Kannaksella mahdollisuudet saaliisiin olivat vähäiset. En ainakaan muista koskaan saaneeni leukojeni väliin yhtään mainitulla tavalla hankittua ylimääräistä purtavaa. Etulinjasta ei olisi ehtinytkään metsälle tai kalaan, vaikka siihen olisi saanut luvan. Jos taas takana oleva yksikkö jotakin sai, piti se sen myös. Toisaalta sodan lait rajoittivat ainakin suuren riistan metsästystä.

Kun asumisen taso koheni vuosien mittaan, ravinnon heikkous ja riittämättömyys olivat tasaisen vaatimattomat koko sodan ajan. Se oli luonnollistakin: Maa tuotti saman kaikkina vuosina. Ulkoakaan saatu purtava ei lisääntynyt. Asumiseen me sen sijaan pystyimme vaikuttamaan omalla työpanoksellamme.