Reservissäkään ei huilailtu

Halonhakkuu

Palaan eräisiin niistä harvoista viikoista koko sodan aikana, jotka olimme rintamapalveluksen lomassa pataljoonan tai rykmentin reservinä joitakin kilometrejä etulinjasta. Komppaniamme oli tuskin ehtinyt pystyttää telttansa metsäiselle seudulle jonakin joko vuoden 42 tai 43 päivänä, kun saimme jostakin korkeuksista käskyn hakata peräti mittavan määrän halkoja. Komppaniassa ellei peräti pataljoonassa päätettiin selvitä urakasta antamalla jokaiselle miehelle tehtäväksi kävellä valtion kirves ja pokasaha kainalossa valmiiseen itse kullekin osoitettuun leimikkoon. Sieltä sai palata sen jälkeen, kun halkomotti oli kauniissa pinossa. Kuinka pitkään tuota souvia piisasi, en jaksa muistaa, mutta joistakin viikoista oli kysymys.

Kannaksella polttopuun hankinta ei ollut yhtä yksinkertaista kuin Laatokan pohjoispuolisilla rintamanosilla. Kannaksen metsät olivat niin ihmisten kuin sodankin hakkaamat. Todellista itäisen Karjalan tapaista aarniometsää olisi saanut turhaan hakea. Toisaalta olisin varmasti ollut täysin helisemässä, jos minut olisi viety sahoineni suurten ikihonkien ja -kuusten katveeseen.

Olin toki juuri ja juuri ehtinyt ainakin pintapuolisesti huvilallamme Köyliön Hankaanrannassa tutustua niin sahaan kuin kirveeseenkin, mutta sinunkaupat olivat jääneet tekemättä. Vaikka minussa olikin luontaisena fyysisen tekemisen tarve, olin tähän asti tyydyttänyt sitä lähinnä erilaisissa liikuntaharrastuksissa. Askartelun merkeissä olin tosin tullut hankkineeksi oman kirveen jo pian rippikoulun jälkeen, mutta halkosahaa olin tuskin ainakaan kovin vakavasti käyttänyt.

Nyt olin metsässä, omassa harvassa leimikossani, kädessäni todellinen nälkäviulu, jolla lienee jyrsitty sitä välillä teroittamatta puu jos toinenkin väärin puolin, pätkimisestä puhumattakaan. Mitään neuvoja en ollut saanut. Näin jälkeenpäin ajatellen ensimmäinen tarvitsemani opetus olisi koskenut sahan teroittamista. Tuskin siitä silti olisi ollut paljonkaan apua, sillä proseduuri on vielä näin jossakin määrin kokeneenakin hankala ja aikaavievä.

En kaiketi ollut koskaan nähnyt, miten puu kaadetaan, puhumattakaan siitä, että olisin tiennyt pätkääkään siitä, miten pino rakennetaan. Muistan kuitenkin pusanneeni innokkaasti kaiken päivää huomatakseni illan suussa, että vaikka elettiin aika pitkän päivän aikaa, se ei tulisi riittämään tuon motin tekemiseen. Se selvisi viimeistään kaadettuani mielestäni aika mittavan rasin ja ryhdyttyäni läjäämään sitä. Pienehköistä rangoista pino ei noussut lähellekään tarvittavaa metriä. Kun minulla ei luonnollisestikaan ollut sellaisia pinoamistaktisia keinoja, joilla kokenut halonhakkaaja saa vähistäkin aineksista korkean pinon, jäin jo lähdössä kauas maaseudulla kasvaneista ja siellä oppinsa saaneista pojista. 

Eniten harmitti kavereitten nopea piipahdus metsikössään. Onneksi lohkomme olivat melko harvan ja pienikokoisen metsän ansiosta kaukana toisistaan, joten en nähnyt, sen kuin silti kiireeltäni ehdinkään, kuin muutaman kaverin puuhailun. Ruumiilliseen työhön tottuneina ja varmastikin välineensä huoltaneina heidän loppupäivänsä sujui suloisessa lekottelussa.

Pelkäsin luonnollisesti esivallan suhtautumista heikosti sujuneeseen työhöni. Nähtävästi joku asiaa ymmärtävä pomo oli salaa seurannut touhujani ja huomannut ne vilpittömän totisiksi. Vaikka en tunnekaan tapahtumien kulkua, minun työpanokseni nähtiin joidenkin päivien kuluttua erittäin arvokkaaksi jossakin muussa puuhassa. Siitä muistan enää vain sen, että se oli paljon miellyttävämpää ja henkisesti haastavampaa kuin halonhakkuu. Eipä luulisi, että myöhemmin metsänhakkuusta tuli eräs harrastus- ja osittain jopa työntekomuotoni. Muistettava toki on, että välineet ovat nykyään aivan toista kuin ne, jotka sain käyttööni sotamme aikana.

Korsunteko

Vaikka en sodan aikana ollut mukana monellakaan korsutyömaalla, eräästä on valokuva. Iloisessa joukossa näytän olevan tupakka hampaissa muita ylempänä.

Korsuntekopuuhiin jouduin muutaman kerran heti hyökkäysvaiheen jälkeen syys-lokakuussa 41. Kun tuon laatuiset kokemukseni jäivät noinkin vähiin, osoittaa se linjassa olleen myös varsinaisia lapiomiehiä. Muussa yhteydessä olenkin kertonut, että me etulinjan vartiomiehet olimme niin täystyöllistettyjä, että emme olisi ehtineetkään rakennustöihin. Meitä ei myöskään käytetty levossa ollessamme korsujen rakentamiseen noita paria jo mainitsemaani lukuun ottamatta. Silloinkaan ei kyse liene ollut etulinjan korsuista, vaan ehkä pataljoonatason joistakin maanalaisista rakennuksista.

Valokuvan esittämä korsutyömaa vaikuttaa olleen etulinjassa, mutta  niin ei kuvan ottamisen aikoihin voinut olla. Muutenkin kyseessä lienee ollut korsun korjaaminen. Vihollisen tykistö piti huolen siitä, että sellaisiin jouduttiin tavan takaa. Kaiketi siksi yksikään ei ole jäänyt mieleeni. Kun vielä asemasodan alussa hyvinkin hätäisesti kyhättyjä korsuja jouduttiin vuotten mittaan parantelemaan ja ennen muuta vahvistamaan, tuon tapaisista puuhista en muista kuin vähäisiä yksityiskohtia. 

Ideaalit linjat rakennettiin sellaisiksi, että miehistösuojat olivat aivan juoksuhaudan lähituntumassa. Toisaalta korsujen piti sijaita suojassa vihollisen suoralta tulelta. Muutenhan niitä ei olisi voinut rakentaakaan, vaikka olisi häärätty täydessä pimeydessä. Siksi asemat pyrittiin sijoittamaan harjanteille. Silloin korsu oli viholliseen nähden kuolleessa kulmassa heti juoksuhaudan takana.