EUROOPAN KIRJALLISET SUUNTAUKSET 1800-LUVUN ALUSTA 1930-LUVULLE, osa 2
Venäjällä Nikolai Gogol (1819–52) raivasi jo 1830-luvulta lähtien tietä realistiselle näkemykselle ja kuvaukselle komediallaan Reviisori, joka armottomasti vitsoo venäläistä yhteiskuntaa, ennen muuta virkamiehiä, ja romaanillaan Kuolleet sielut, joka on venäläisen kirjallisuuden huippusaavutuksia. Suomeksi on käännetty myös Taras Bulba, joka kuvaa ihannoiden vähävenäläistä kasakkamaailmaa. (Viitta-niminen kertomus.)
Gogolia pidetään venäläisen realismin perustajana, ja hänen luomalleen pohjalle rakentavat uudemman venäläisen romaanin mestarit Ivan Turgenev (1818–83), Fjodor Dostojevski (1821–81) ja Leo Tolstoi (1828–1910). Turgenevin teoksista on juuri äskettäin ilmestynyt uutena suomennoksena Metsämiehen muistelmia, jossa on hyvin elävästi ja myötätuntoisesti kuvattu maaorjatalonpoikia. Suomennettu on myös romaani Aateliskoti, joka antaa värikkään kuvan maalaisaateliston elämäntavoista, samoin romaani Isät ja lapset, joka kuvaa nihilistejä. Dostojevski on inhimillisen kärsimyksen, särjetyn ja sairaan sielun kuvaaja, venäläisen kirjallisuuden syvin psykologi, voi ehkä sanoa koko maailmankirjallisuuden. Teoksia: Rikos ja rangaistus, Muistelmia kuolleesta talosta, Idiootti, Karamazovin veljekset, Riivaajat.
Voisi ehkä huomauttaa, että Dostojevskin teokset eivät rakenteen ja tyylin puolesta ole läheskään nuhteettomia. Venäläisen kirjallisuuden suurin nero lienee sittekin Leo Tolstoi, joka yhdisti Turgenevin taiteellisen muodon Dostojevskin syvälliseen sielunelämäntulkintaan. Tolstoi oli suuri etsijä, epäilijä ja kysyjä, joka elämän ikuisen arvoituksen edessä tunsi polttavaa tuskaa, niin että hän sielunsa äänen vaientaakseen välillä syöksyi hurjistelevan elämän pyörteisiin.
Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) ja evankeliumin oppien vaikutuksesta hänessä alkoi vähitellen varmistua se käsitys, että olemisen polttava kysymys on ratkaistava mahdollisimman yksinkertaisesti, niinkuin sen oli monasti ratkaissut oppimaton venäläinen talonpoika: elä sieluasi, Jumalaa, hyvää ja oikeata varten, noudata lahjomatonta järkeäsi, toimi aina vain nykyhetkeä silmälläpitäen, älä vastusta pahaa, älä tavoittele mitään, vaan ole valmis luopumaan kaikesta.
Tämän elämänkatsomuksen ja siihen liittyvän musertavan arvostelun edessä raukeaa kaikki, mikä siihen asti oli merkinnyt niin paljon, koko yhteiskunta hallitsijoineen, virkamiehineen, oikeuslaitoksineen, kirkkoineen, sotajoukkoineen, raukeavat kaikki uskon yliluonnolliset ainekset, Kristuksen jumaluus, kolminaisuus, sakramentit, raukeavat tieteet ja taiteet, sosialismi ja vallankumous, ylellisyys ja maine. Jäljelle jää vain loppumattoman nöyrä ja rajattoman vapaa yksilö, johon maailma ja sen kunnia, itsekkyys ja sen himot eivät enää voi mitään vaikuttaa ja joka vain odottaa kaikkien ihmisten muuttumista samanlaisiksi hänen esimerkkinsä vaikutuksesta, niin että rauha ja onni lopultakin tulisi nykyisen polttavan levottomuuden ja sydäntä särkevän kurjuuden sijaan.
Tätä yksinkertaisuuden evankeliumia Tolstoi saarnaa kaikissa teoksissaan; kun hän taistelee koko nykyistä yhteiskunta- ja valtiorakennetta vastaan, voisimme sanoa häntä idealistiseksi anarkistiksi. Hän oli, kuten on sanottu, tavallaan Rousseau ja Voltaire (1694–1778) samassa persoonassa. Hänen vaikutuksensa oli verrattavissa näiden suurien valistusfilosofien vaikutukseen: koko maailma oli hänen lukijakuntanaan, eikä suinkaan vähiten Suomi, ja siveellis-yhteiskunnallisille mielipiteilleen hän sai kannattajia kaikista maista. Tuskin liioittelee jos sanoo, että ei kai ainoakaan 19. vuosisadan kirjailija ole saanut niin suurta tunnustusta osakseen kuin Tolstoi. Hänen teoksensa, esimerkiksi romaanit Sota ja rauha, jota on sanottu Venäjän kansalliseepokseksi, Anna Karenina, Ylösnousemus, näytelmä Pimeyden valta, kertomukset Isäntä ja renki, Kasakat, Sevastopol ovat käännetyt kaikille Euroopan ja Aasian sivistyskielille. Meillä on Tolstoi vaikuttanut syvällisimmin Arvid Järnefeltiin, Minna Canthiin ja Johannes Linnankoskeen.
Englannissa, jonka maan kirjallisuus aina on pysytellyt erossa äärimmäisyyssuunnista, oli realismilla jo vanhastaan edellytyksenä 18. vuosisadan porvarillisen romaanin ja myöhemmin Walter Scottin (1771–1832) historiallisten romaanien seikkaperäinen olojen ja ympäristön kuvaus. 1800-luvun jälkipuoliskon realisteista on tunnetuin Charles Dickens (1812–1870), joka ensinnä "löi itsensä läpi" äskettäin suomeksi ilmestyneellä humoristisella romaanillaan Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Teos kuvaa aitoenglantilaisen Pickwick-kerhon jäsenten verrattoman hupaisia seikkailuja heidän matkustellessaan ympäri vanhaa, iloista Englantia. Suomeksi on jo aiemmin käännetty esimerkiksi David Copperfield, joka on voittopuolisesti autobiografinen, Pikku Dorrit, Kaksi kaupunkia ja Oliwer Twist.
Dickensin romaanien juoni ei suinkaan ole hyvin sommiteltu, mutta hänen mielikuvituksensa on ehtymättömän runsas, hänen teoksensa henkilöt ovat useimmiten perin omituisia ja hupaisia ja lukija tuntee kaiken aikaa, miten kirjailijan lämmin sydän ohjaa hänen kynäänsä. Parastaan Dickens kai luo kuvatessaan lasten sielunelämää.
Kirjoittaja on edellisten lisäksi hyväksynyt näille kohdin kolme muutakin englantilaista kirjantekijää, nyt tosin vain marginaaliin: jo aiemmin mainittu Charles Darwin, Herbert Spencer (1820–1903) ja John Stuart Mill (1806–76).
Saksan realismin edustajista ovat tunnetuimmat Gerhard Hauptmann (1862–1946), Gustav Frenssen (1863-), itävaltalainen Arthur Schnitzler (1862–1931) ja Fritz Reuter (1810–74), mutta ne voimme tässä sivuuttaa näin lyhyesti siirtyäksemme Skandinavian maihin, joiden kautta realismi lähinnä tuli meidän maahamme. Ensinnä on syytä ottaa puheeksi Norja, jolla 1800-luvun jälkipuoliskolla oli suorastaan johtava asema koko Euroopan henkisessä elämässä.
Eniten vaikutti meillä norjalaisista kirjailijoista Henrik Ibsen (1828–1906), jota on nimitetty Pohjolan tietäjäksi kuten Tolstoita Idän profeetaksi. Ibsenin ensimmäiset romanttisväriset näytelmät voimme ilman muuta sivuuttaa ja siirtyä suoraan hänen suuriin aatenäytelmiinsä. Niistä on teille tutuin luultavasti Peer Gynt, joka on maailmankirjallisuuden rikkaimpia, henkevimpiä ja säkenöivimpiä satiireja. Se pohjautuu samoin kuin aiemmin ilmestynyt Brand skandinavismin asiassa koettuihin pettymyksiin - Ruotsi ja Norjahan olivat vuoden 1864:n sodassa jättäneet veljesmaan Tanskan selviytymään omin voimin ylivoimaisista vihollisista. Peer Gyntissä Ibsen ruoskii lähinnä oman kansansa sisäistä onttoutta, puolinaisuutta, raukkamaisuutta, sen rehentelevää suurellisuutta sanoissa ja surkeaa pikkumaisuutta teoissa.
Tämän jälkeen seuraa Ibsenin tuotannossa sarja yhteiskuntakriitillisiä paljastusnäytelmiä, joista ensimmäinen on Yhteiskunnan pylväät. Siinä hän osoittaa, miten valheen pohjalle rakentuva, mädännyt ja perinpohjaista tuuletusta kaipaava oli koko yhteiskunta ja sen tukipylväät ("napamiehet"), jotka paljastuvat sisäisesti madonsyömiksi huijareiksi, tekopyhiksi kiipijöiksi ja keinottelijoiksi.
Varsinaisen räjähdyttävän voimansa Ibsenin yhteiskuntakritiikki saa näytelmässä Nukkekoti. Tässä näytelmässä, joka vasta hankki Ibsenille maailmanmaineen, paljastuu senaikainen yhteiskunta miesten yhteiskunnaksi, joka ehkäisee naisen persoonallisuuden terveen kehityksen ja kasvun ja jonka oma siveys- ja oikeuskäsitys on vain silmänlumetta. (On helppo ymmärtää, että Ibsen tällä näytelmällään sai Minna Canthista hartaan ja uskollisen oppilaan.)
Näytelmässä Kummittelijoita Ibsen jatkaa samaa yhteiskunnan mädännäisyyden paljastamista. Se onkin suorastaan järkyttävä paljastusnäytelmä ja samalla perinnöllisyyden kamala tragedia. Seuraavassa Kansanvihollinen-nimisessä näytelmässä Ibsenin yhteiskuntavalheen ja mädännäisyyden paljastaminen menee pisimmälle ja laajenee koko yhteiskuntaelämän perustuksia koskevaksi. Ibsenin seuraavissa näytelmissä todellisuus kätkeytyy yhä enemmän salaperäisen vertauskuvallisuuden verhoon, ja tämä symbolismi, josta myöhemmin vielä tulee puhe, johtaa eräänlaiseen hämäryyteen (usein kyllä perin suggestiiviseen) ja vie Ibsenin taipumuksen arvoituksellisuuteen (Merenneito, Rakennusmestari Solness jne.) yhä kauemmas.
Mainitsematta on vielä jo aiemmin ilmestynyt näytelmä Keisari ja galilealainen, jota Ibsen piti pääteoksenaan. Siinä hän on Julianus Luopion sisäisissä taisteluissa tulkinnut omia kamppailujaan ja tehnyt tiliä elämänkäsityksestään, varsinkin suhteestaan kristinuskoon. (Ohimennen huomautan tässä, että naturalismi julisti usein mitä jyrkintä materialismia ja tahtoi hävittää kaikki perinnäiset kreikkalaiset ja juutalaiset harhakuvitelmat ja "haudantakaisen kummitususkon".)
Tämä voimakas taipumus ateismiin ilmenee kiihkeänä antiklerikalisuutena, kirkkokristillisyyden ja varsinkin sen virallisen edustajan papiston arvostelemisena. Esimerkiksi Aho antaa novellissa Muudan markkinamies Sampan lausua väitteen, että heikoin, mutta samalla ovelin aines lukee Helsingissä papiksi. Canthin Papin perhe ja Työmiehen vaimo sekä Ahon Papin rouva ovat samaa tendenssisukua.
Canthia pidettiin meillä suorastaan kirkkomme "surun lapsena", jonka katsottiin pyrkivän horjuttamaan kansamme kristillistä vakaumusta. Papit olivat muka ahneita, perin ankaria, saataviensa perijöitä, osasivat ottaa osansa pöydän, jopa luvattoman rakkaudenkin iloista, mutta samalla he olivat perin vanhoillisia, ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia. Sen sijaan realismia seurannut suunta merkitsi kaikkialla herkistymistä uskonnollisille arvoille ja samalla suopeampaa suhtautumista kirkkoon ja hengelliseen säätyyn.
Palatakseni Ibseniin otan MH:sta (ratkaisematta) seuraavan sitaatin, jossa on luonnehdittu Ibseniä näytelmänkirjoittajana: Ibsen osasi harvinaisella taidolla, voimalla ja selkeydellä tunkeutua nykyaikaisen ihmisen sieluun ja omaantuntoon, ottaa kaikkein polttavimpia kysymyksiä (naisasian, avioliiton, perinnöllisyyden, kansanvallan, persoonallisuusvaatimuksen) rohkean, herättävän tutkistelun esineiksi, yhdistää ärsyttävän ivan tuskankylläiseen kyselemiseen, kätkeä aivan jokapäiväisiin tilanteihin ja sanoihin sydäntäkouristavan merkityksen, saada aikaan järisyttävän vaikutuksen pelkästään asteittain paljastuvalla sisäisellä ristiriidalla, ilman ulkonaista näyttämötoimintaa, nostaa täysin realistisen todellisuuskuvailun pohjalle ihanteen huimaavat ja surmaavat korkeudet ja paljastaa näköjään arkielämän takaa ihmissielun tärkeimmät ongelmat ja ikuisen kaipauksen kaukomaat.
Hyvän käsityksen siitä, mitä Ibsen meidän nuorille kirjailijoillemme merkitsi, antaa Juhani Aho kirjoituksessa Henrik Ibsen ja me suomalaiset. Siinä hän kertoo ensimmäisenä ylioppilasvuonnaan (1880) kuulleensa ensi kerran Ibsenistä puhuttavan. Uteliaisuudesta hän hankki Ibsenin runot, tavaili niitä ahkerasti, vaikkei oudon kielen vuoksi puoliakaan ymmärtänyt, ja ihastui niiden jykevään voimallisuuteen, joka oli vallan toista kuin oman maan laulajien lauha ja lempeä runous. Pian Aho tovereineen tutustui myös Ibsenin näytelmiin, jotka olivat heistä kuin "uusien aatteiden juhlia". Ibsen täytti meillä tyhjän paikan; hän tuntui niin suomalaissukuiselta, sanoo Aho. Suuri ansio Ibsenin - ja myös Björnsonin - tunnetuksi tekemisessä oli Suomalaisella teatterilla, joka samaan aikaan alkoi esittää näiden tendenssinäytelmiä ja siten toi niissä esitetyt ajankysymykset ja yhteiskuntakritiikin meillä päiväjärjestykseen.
Voi sanoa, että Ibsen hallitsi meikäläisiä näyttämöitä heti 1880-luvun alusta; suuri ansio tästä kuuluu Ida Aalbergille ja hänen Noralleen. Aivan luonnollista oli, että Ibsen vaikutti meikäläisistä eniten Minna Canthiin. Ahon mukaan silloisia nuoria viehättikin erikoisesti Ibsenin vihainen taistelu ummehtuneita oloja vastaan, mikä oli aivan tuntematonta meidän kirjallisuudessamme. Ibsen kirjoitti vuonna 1863: Minun elämäntehtäväni on herättää (Norjan) kansa ja opettaa se ajattelemaan suuresti. Tämä osoittaa, miten kaukana Ibsen oli naturalistisen kirjallisuuden amoraalisuudesta ja sen halusta vain kuvastella todellisuutta. Hänellä oli taistellessaan yhteiskuntavalhetta ja -mätää vastaan tavallaan valtiosatiirikon virka.
Aho ei kai paljon liioittele sanoessaan: Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja syrjäytti osaksi ruotsalaisen; norjan kieli tuli meille kulttuurikieleksi.
Aivan äskettäin, viime joulukuussa, vietettiin Norjan toisen suuren runoilijan Björnstjerne Björnsonin (1832–1910) syntymän 100-vuotisjuhlaa. Ibseniä on kutsuttu suureksi yksinäiseksi, hän vietti suuren osan elämästään ulkomailla, voisi sanoa vapaaehtoisessa maanpaossa, ja suorastaan kammoi mieskohtaista sekaantumista isänmaansa pieniin päivänasioihin. Björnson taas oli mahtava puoluepäällikkö, joka intohimoisesti syöksyi yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin taisteluihin ja tahtoi kaunokirjallisessa tuotannossaan suoranaisesti opettaa kansaansa ottamaan määrätyn kannan ajan suurissa kysymyksissä. Tässä kohdin samoin kuin koko aatemaailmansa puolesta hän muistuttaa läheisesti Victor Hugo'ta; heitä onkin sanottu henkisiksi kaksoisveljiksi. Björnson tahtoi olla ei vain Norjan, vaan koko Euroopan omatunto ja profeetta, johdattaja kaikkeen oikeaan, hyvään ja kauniiseen - hyvä ja kaunis olivatkin hänen viimeiset sanansa kuolinvuoteella.
On sanottu, että Björnson oli 50 vuotta Norjan kruunaamaton kuningas, poetokratian täysiverinen edustaja. Eräs saksalainen kirjailija jopa väitti, että Norjassa ajateltiin v. 1905 Björnsonin valitsemista kuninkaaksi. Tämä tuntuu aika ristiriitaiselta tietäessään, että Björnson teki Kuningas-nimisellä näytelmällä raivoisan hyökkäyksen kuningasvaltaa vastaan tasavallan hyväksi.
En sangers kall profetens er, huudahtaa hän eräässä ohjelmarunossaan. Niin Hugo kuin Björnson tahtoivat olla kaikkien sorrettujen, heikkojen ja vähäväkisten puolustajia, he puolustavat naisten, lapsien, työväen, samoin kuin sorrettujen kansojen oikeuksia, he ajavat yleisen äänioikeuden ja tasavallan asiaa. Erikoisesti meidän on syytä muistaa, mitä Björnson teki hyväksemme routavuosien aikana puheiden, sanomalehtikirjoitusten ja runojen avulla; helmikuun manifestin jälkeen syntyneen kulttuuriadressin allekirjoittajien joukossa oli myös Björnson.
Voitaneenkin väittää, että Björnson ei vain norjalaisista, vaan kaikista ulkomaalaisista runoilijoista on suomalaisille persoonallisesti läheisin, vaikka emme ottaisikaan huomioon sitä mahdollisuutta, että hänen suonissaan kenties virtasi jonkun verran suomalaista verta. Kun Björnson vuonna 1868 vastasi erääseen Suomen kirjallisuuden seuran kirjeeseen, jossa oli pyydetty saada suomentaa hänen Kalatyttö -niminen kertomuksensa, päätti Björnson vastauskirjeensä sanoilla: Jag elsker Finnerne, ja tuo vakuutus ei varmaan ollut mikään pelkkä korulause. Olihan runoilija jo vuonna 1888, jolloin hän teki laajan luentomatkan Pohjoismaissa, käynyt myös Suomessa.
Björnsonin teoksista juuri sellaiset ihannoidut talonpoikaiskertomukset, joista Kalatyttö on yksi - muista mainittakoon Synnove, Arne, Iloinen ja Poika -, saavuttivat eniten ihailijoita. Mutta valtaosa Björnsonin tuotannosta on tietysti tendenssikirjallisuutta, hän oli kerta kaikkiaan suuri opettaja, profeetta: totuus oli hänelle kaikki kaikessa. Itse hän lausui kerran: Totuusvaatimus on minun suuri tornikelloni, ja se soi aamuin, keskipäivin ja illoin. Björnsonin teoksista mainitsen vain muutamia. Näytelmistä on ehkä tunnetuin Vararikko, joka jo nimellään osoittaa, että pohdittavana oli liikemiesmoraali. Teos tarjoaa varoittavan esimerkin kevytmielisestä liikeasiain hoidosta ja näyttää samalla tien todelliseen onneen.
Naisemansipaatiota ja sen yhteydessä esitettyjä puhtausvaatimuksia pohtii Hansikas, joka aikanaan antoi äärettömästi puheenaihetta. Siinä esitetään vaatimus, että miehelle on asetettava samat siveellisyyden- ja puhtaudenvaatimukset kuin naisellekin (ns. hansikas-moraali - boheemikirjallisuutta vastaan). Näytelmässä nuori morsian Svava Ries linkosi rohkeasti hansikkaansa vasten entisten, silloisten ja tulevien miessukupolvien kasvoja, koska nämä eivät ole asettaneet itselleen samoja siveellisiä vaatimuksia kuin naisille.
Kaksiosaisessa Yli voimien-kirjassa pohditaan uskon rajoja. Björnsonin kasvatusteoksessa Liput liehumassa on tahdottu nähdä toinen Emile. Uskonnollisen vapaamielisyytensä Björnson tuo esiin romaanissa Jumalan teillä, jonka "moraali" lausutaan sen viimeisissä sanoissa: Missä kulkee hyviä ihmisiä, siellä ovat Jumalan tiet. Näytelmässä Björnson vähitellen loittoni entisestä kauniista ja rehellisestä Jumala-suhteesta ja kristillisyydestä tutustuttuaan 19. vuosisadan epäjumalaan, uuteen tieteeseen, Darwiniin, Spenceriin, Ingersolliin. Hän oli yhä vakuuttunut siitä, että hän rehellisenä vapaa-ajattelijana, joka pohjaltaan oli hyvin uskonnollinen, kuitenkin toimi kristinuskon parhaan sisällön mukaisesti, uskoen ihmiseen ja rakastaen häntä.
Björnson oli myös lyyrikko: hänen kirjoittamansa on Norjan kansallislaulu Ja vi elsker dette Landet.
Alexander Kiellandilla (1849–1906) oli meillä Björnsoniakin syvällisempi vaikutus, miehellä, jonka nimeä te tuskin edes tunnette. Meidän nuoria kirjailijoitamme miellytti erityisesti hänen nuorekas taistelunhalunsa ja yhteiskuntaa mestaroiva, mielenosoituksellinen katsantotapansa. Kielland oli J. Stuart Millin inspiroima demokraatti, joka pyrki näkemään yhteiskunnan luokkina ja asettamaan maaseudun kaupunkikulttuurin edelle - piirteitä, jotka tulivat ominaisiksi meidänkin tyypilliselle realismillemme. Hän julkaisi sekä novelleja että romaaneja, esimerkiksi Työläiskansaa, Laivuri Worse jne.
Eräässä suhteessa hänen vaikutuksensa meillä ei ollut yksinomaan edullinen: hänellä kehittyi melkein maniaksi ajojahdin ylläpitäminen papistoa vastaan, ja niin realisteille muutenkin ominainen papistonvastainen mieliala sai yhä uutta ravintoa.
Jonas Lie (1833–1908) on kai taas teille tuttu nimi; hänen romaaninsahan ovat lähes kaikki suomennetut. 1880-luvullahan Lie ei ollut niinkään suosittu, voisi sanoa, että hän oli - aikalaistensa mielestä - liian hillitty, liian tendenssitön. Tosin hänkin tahtoi probleemeja, mutta ei väittelyä probleemeista: hän kätki ne ilmielävien ihmisten elämään ja kohtaloihin. Lietä on kutsuttu ymmärtämyksen runoilijaksi, mikä viittaa hänen terävään ja syvälliseen sielunelämän-erittelyynsä. Teoksia: Kolmimasto Tulevaisuus, Älä hellitä, Giljen perhe, Dyre Rein, Yhdyselämää, Komentajan tyttäret.
Vielä ansaitsee mainitsemisen Arne Evenson Garborg (1851–1924), jota meillä luettiin siitä huolimatta, että hän kirjoitti suuren osan teoksistaan norjalaisella talonpoikaismurteella. Tässäkin näkyy uuden suunnan pyrkimys luonnollisuuteen, joka oli havaittavissa jo Ranskassa. Zola viljeli luonnollisuuden nimessä sanoja ja käänteitä, joita ei oltu ennen ranskalaisessa kirjassa nähty. Samoin oli laita Pohjoismaissa, missä varsinkin murteet pääsivät arvoon, ja Suomi ei suinkaan tehnyt poikkeusta säännöstä. Garborgin teoksista mainitsen vain romaanin Talonpoikaisylioppilaita, joka oli esikuvana meillä syntyneille ajankuvauksille, jotka liikkuivat ylioppilaselämän pohjalla.
Tanskan realistinen kirjallisuus ei paljonkaan vaikuttanut meikäläiseen realismiin, mutta sitä suurempi oli tanskalaisen esteetikon ja kirjallisuushistorioitsijan Georg Brandesin (1842–1927) vaikutus kaikissa Pohjoismaissa. Brandes, joka eli vanhaan ikään, alkoi 1870-luvulla kuuluisat luentonsa, joiden lähin tarkoitus oli antaa kuolinisku Tanskassa vielä elävälle romantiikalle ja raikastuttaa uusilla virtauksilla maan hengenelämää. Näistä luennoista muodostui Brandesin tunnetuin teos Päävirtauksia 19. vuosisadan kirjallisuudessa, jonka vaikutusta koko pohjoismaiseen henkiseen elämään tuskin voi arvioida liian korkealle. Ibsen, Björnson, August Strindberg saivat siitä tuntuvia herätteitä ja yleensä koko nuori skandinaavinen kirjailijapolvi on kasvanut ikään kuin Brandesin merkeissä.
Pääteoksensa ensi osan johdannossa Brandes lausuu: Kirjallisuus on elävää sikäli kuin se asettaa kysymyksiä pohdittavaksi. Mikäli niin ei tapahdu, se on menettämässä kaiken merkityksensä. Edellä olemme nähneet, että Brandes ei puhunut kuuroille korville; skandinaavinen kirjallisuus pohti niin innokkaasti kysymyksiä, että se rupesi arveluttavasti muistuttamaan keskusteluklubia. "Kysymykset" työnsivät syrjään runouden ja taiteen, jopa niiden puuttuminen voitiin katsoa kirjalliseksi ansioksikin.
Realismi ei yleensä ollut erikoisen taipuva kunnioittamaan isänmaallisuutta; isänmaallisuus ainakin sellaisena kuin se esiintyi suurmiesten kunniaksi toimeenpannuissa juhlissa, puheissa ja akateemisissa menoissa, oli nuorten mielestä ihannoivaa ja liian abstraktista. Realismi asetti isänmaallisen juhlavalaistuksen sijaan arkivalaistuksen, joka salli yhteiskunnallisen taistelun ja sosiaalisen kurjuuden tulla näkyviin. Suurelta osalta tämä kai on Brandesin, joka muuten oli juutalainen, vaikutusta. Sen vihamielisyyden kristinuskoa ja kirkkoa kohtaan, jonka olen maininnut realismille ominaiseksi, tapaamme myös Brandesilla, jopa hyvin jyrkässä muodossa. Uskonnollisen tunteen ilmauksille kirjallisuudessa hän ei antanut mitään arvoa: ne olivat romantiikkaa.
Joka tapauksessa Brandesin vaikutus pohjoismaiseen kirjallisuuteen oli suurin piirtein katsoen hedelmällinen. Hän oli muita tehokkaammin murtamassa idealistisen estetiikan ylivaltaa ja saattamassa kirjallisuutta elävämpään kosketukseen ajan ja sen vaatimusten kanssa. Hänen julistuksensa puolella oli sekä historian että aatteellinen oikeus.