PUHE ALEKSIS KIVEN 100-VUOTISMUISTOPÄIVÄNÄ 9.10.1934, osa 2

 
Seitsemän veljeksen, tämän ilostelevan romaanin, kaikkein riemullisimpia kohtia on V luvussa esiintyvä vanhimman veljen Juhanin kuvaus Turun-matkastaan. Yleensähän Kivi kuvaa kaupunkia ja kaupunkilaiselämää hyvin harvoin. Hän oli maaseudun lapsi ja maalainen kaikilta vaistoiltaan, voisipa sanoa enemmänkin: hän oli ulkoilmaihminen, hänen henkilönsä eivät ole juuri koskaan edes tupaihmisiä, puhumattakaan siitä, että olisivat kaupungin kivimuurien asukkaita. Kivi rakastaa laajoja näköaloja, hän viihtyi paraiten Jumalan vapaassa luonnossa, miss' ei seinät hämmennä ja missä kattona on pyörryttävän korkea taivas. Kaupunki on hänestä ahdistava, peloittava, niin, se on hänelle tuskin muuta kuin turmeluksen ja kiusauksien paikka, ja sellaisena se esiintyy tässä Turun-matkan kuvauksessakin.
Teoksessa on juuri edellä kerrottu satu kalveasta immestä, joka ei ollut jaksanut voittaa eteensä sattunutta kiusausta, vaan oli antanut komeaksi, nuoreksi mieheksi muuttuneen vuorenpeikon houkutella itsensä syliinsä ja joutunut rangaistukseksi viettämään vuosia hirmuisen pitkiä peikon luolassa tämän orjana. Veljekset, jotka ovat tuskin muuta kuin suuria lapsia ja jotka eivät tee mitään eroa sadun ja todellisuuden välillä, säälivät onnetonta tyttöä, lukuunottamatta hurskasta Simeonia, joka kaikkialla vainuaa syntiä ja jonka mielestä tytön olisi pitänyt seisoa kiusausta vastaan. Kun Timokin antaa ymmärtää, että hänessä olisi miestä voittamaan vastaavanlainen kiusaus, tokaisee Juhani: Voi veikkoseni, luulenpa, että haastelisit vähän toisin, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Ja sitten seuraa Juhanin, yksinkertaisen maalaispojan, silmään piirtynyt katukuva meidän vanhasta Turustamme, tai olisi väärin sanoa yksinkertaisen maalaispojan, sillä Juhani on itse humoristi, joka tietoisesti ja tahallisesti piirtää turkulaisista pilakuvan, verrattoman koomillisen ja elävän. Minusta tuntuu, että Juhani turkulaista herrasväkeä kuvatessaan melkeinpä unohtaa alkuperäisen tarkoituksensa - hänenhän piti vain osoittaa, miten kaupunki saa ihmislapsen sydämen hemmahtelemaan, mutta hän innostuukin kuvaamaan ainakin yhtä paljon kaupunkilaisherrasväen naurettavuutta tai - käyttääkseni teoksen omaa sanaa - osoittamaan, että siinä on paljon ämmällistä.
Kiven runo Lintukoto vie meidät onnelankuvitelmiin, jotka ovat yhteisiä kaikille meille ihmislapsille, yhtä vanhat kuin ihmissuku. Jo historiansa hämärinä alkuaikoina on ihmisen onneton suku kuvitellut mielessään onnelaa, onnellista maata, onnellista valtiota, josta ovat poissa ristiriidat ja murheet, vaiva ja kärsimys, jopa kuolemakin, ja ennen kaikkea ovat tietysti runoilijat, joilla mielikuvitus on rikkaampi ja rohkeampi kuin tavallisilla kuolevaisilla, viihdytelleet mieltään tuollaisilla onnen mailla ja lumotarhoilla, niiden ikuisella keväällä, laululla, tanssilla, sydämen ja aistien riemulla. Aleksis Kiven, runoilijan, jolle elämä soi niin vähän onnen päivänpaistetta, mielikuvitusta houkuttelivat lakkaamatta kuvitelmat ikuisen onniautuuden maasta, niiden jälkiä tapaamme kaikkialla hänen runoudessaan, mutta ääriviivoiltaan selvimpänä piirtyy tämä onnela eteemme juuri Lintukoto-runossa. Se on tarina pienen pienestä kääpiö- eli kerikansasta, ikuisista nuorista, kauniista neidoista ja pojista, jotka viettävät ikionnellisia päiviään valtameren saarella, jolla vallitsee ainainen kesä, etäällä kaikesta pahasta, raskaasta ja painostavasta. Asuntona on heillä linna sievä, rakettuna linnunlaulupuusta, mutta toisin kuin yleensä onnelankuvitelmissa on Kivi tuonut lintukotoonsa myöskin työn, oikean suomalaisen maalaisaherruksen: pienet keripojat kyntävät ja niittävät, ja somat immet kutoa helskyttävät kangasta kaikuvassa luhdissansa. Työtä seuraa sitten leikki ja karkelo tai ehkäpä purjehdusretki, laivastona lumivalkeat joutsenet, joiden selässä tytöt ja pojat sylikkäin istuvat.
Näin loi Kivi runoelman yleismaailmallisesta aiheesta, mutta hän loi sen supisuomalaisen luonnon keskelle - tällä onnelan saarella kuhertavat Suomen teeret, kukkuvat Suomen käet, soittavat Suomen kyntörastaat -, ja sen ajujaimet viettävät osan ajastaan suomalaisen maalaisrahvaan tutuissa askareissa. Sen vuoksi tämä onnela-kuvitelma saattoikin niin sopusointuisasti viihdyttää runoilijan sydämen suurta kaipausta, runoilijan, joka hyvin tiesi, että tuollainen onnela on aina pysyvä tuolla puolen mahdottomuuden meren.
Kuvaus Vuohenkalman torpasta Seitsemän veljeksen viimeisessä luvussa vie meidät Eeron, veljeksistä nuorimman, kotiin. Meidän eteemme piirtyy mitä herkin ja hienoin idylli, perheidylli: suvisen ihana ilta torpan sunnuntailakeassa, lehditetyssä tuvassa, ja tuvan rahilla istumassa nuori, onnellinen äiti, lapsi sylissään - suomalainen madonna. Äiti hyräilee kansanomaista lastenlorua, ajatukset harhailevat sen viittomia uria, mutta pian johtuvat ne taas hänen lapseensa, hänen suvenihanaiseensa, jonka tulevaisuus häntä huolettaa. Yleisen käsityksen mukaisesti ei syvästi uskonnollinen Vuohenkalman Annakaan osaa kuvitella lapselleen mitään sen onnellisempaa osaa, kuin on kuolema nuorena, silloin kun tällä on vielä tallella lapsuuden viattomuus ja puhtaus. Sentähden kuule mun sydämeni laulu, sanoo hän lapselleen, se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan.
Ja niin laulaa äiti pienokaiselleen iki-ihanan Sydämeni laulun, jonka vieno hämäräntunnelma salaperäisellä tenhovoimallaan virittää mielen omaan vireeseensä. Laulun päätyttyä näemme äidin asennossa, josta voi tuntea kaikki Kiven hurskaat, syvien sielullisten kokemusten kypsyttämät naiset: äiti, lapsi sylissään, katsoo kauan ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen, hiilakkaalle, pilvettömälle taivaalle. Kun sitten hänen miehensä tulee metsästä ja istuu hänen viereensä ja hänellä näin on lähellään kaikki, mikä hänelle maailmassa on rakkainta, täyttää tämän ihanan sunnuntai-illan rauha ja onni hänen sydämensä niin voimakkaalla tunteella, ettei hän voi sitä rintaansa mahduttaa: hän painaa otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähtää väkivaltaiseen itkuun.
Tuskin on suomenkielellä kirjoitettu kauniimpaa suorasanaista kappaletta, kuin on tämä kuvaus Vuohenkalman torpasta. Se on kuin korvakuulon mukaan sävelletty, sen ihmeelliset, poljennolliset lauseet kuin keinuvat, sen sanat soivat kuin hiljainen musiikki.
Välittömästi tämän kappaleen jälkeen seuraa Sibeliuksen sävellys Sydämeni laulun sanoihin.