Älä ammu aamuhämärissä
Suurin osa, karkeasti arvioiden noin 90 prosenttia, tulituksista asemasotavaiheessa johtui pelosta. Vartiolinjassa oli aina miehiä, jotka olivat koko vuoronsa ajan sellaisessa paniikissa, että he näkivät vihollisia kaikkialla. Silloin oli sodan lakien mukaan luonnollisesti ammuttava. Siksi rintamalla saatettiin nauttia täysin hiljaisista hetkistä vain kauneimpina päivinä, jolloin näkyvyys oli niin hyvä, että pelokkainkin rauhoittui. Noita rauhallisia tuokioita oli vain turhan harvoin. Ennen pitkää jossakin lähistöllä suoritetun vartionvaihdon jälkeen alkoi kuulua yksittäisten laukausten tai jopa papatuksen ääntä. Silloin tiesi vartioon tulleen joko omalle tai vihollisen puolelle miehen, joka turvautui päiväsnäöllä täysin järjettömään nikkelivarmistukseen. Hän taas vauhkoonnutti helposti yhden jos toisenkin ehkä muuten nahoissaan pysyvän.
Asemasodan ensimmäisiä opetuksia oli, että vakinainen vartiopaikka oli pyrittävä pitämään salassa. Siksi juuri sieltä ei saanut ampua pelkän varmuuden vuoksi. Jos tulitukseen oli tarvetta, oli helppoa kipaista juoksuhautaa viitisen metriä suuntaan tai toiseen ja avata vasta siellä tuli. Näihin toimenpiteisiin täytyi luonnollisesti jo yksikön johtajan ja ennen muuta korsukunnan miehistön varautua heti ensimmäisenä päivänä asettuessaan uusiin asemiin. Varsinaiset rivimiehethän joutuivat viime kädessä toteuttamaan oman vartiointialueensa strategian.
Kaikkein kohtalokkainta oli muka varmistaa turvallisuutensa pimeän aikana ampumalla hysteerisiä sarjoja yhdeltä ja samalta jalansijalta. Silloin vihollisen tarkk'ampujalla oli koko yö aikaa tavallaan lukita aseensa piippu kohti järjetöntä ampujaa. Hän tietäisi, että päivän alkaessa valjeta ampujan hahmo tulisi paljastumaan. Tulos olisi täysin selvä.
Siitä minulla on hyvin läheinen kokemus. Naapurivartiopaikkaani parikymmentä metriä omasta montustani oli aamuyöllä tullut poika, muistaakseni 1925 syntynyt, joka oli edellisenä päivänä saapunut täydennysmiehenä rintamalle. Hän oli ensimmäistä kertaa vartiossa. Luonnollisesti korsukunnan johtaja oli menetellyt ajattelemattomasti lähettäessään kokemattoman miehen yön pahimmiksi tunneiksi vartioon. Olisihan tulokkaan voinut antaa hieman perehtyä olosuhteisiin päivävartion aikana. Samoin silti minuakin oli kohdeltu toista vuotta aikaisemmin, mutta kohtalokkaasti oli käydä silloinkin niin minun kuin ennen muuta joidenkin omien.
Alokkaan asemaa ei suinkaan helpottanut se, että hän joutui seisomaan yksin vartiopaikallaan. Koska silloin - lienemme eläneet jo vuotta 43 - yksinäisiä vartiomiehiä ei saanut olla, lohkollamme kierrettiin sitä miehittämällä yöksi kaksi hyvin lähellä toisiaan olevaa vartiopaikkaa. Toinen oli meidän, jalkaväen puolijoukkueen ja toinen kranaatinheitin- tai panssarintorjuntamiesten, lyhyesti sanoen krh- tai pst-miesten, vastuulla. Muuta yhteistä meillä ei juuri ollutkaan kuin läheinen sijainti – muutama kymmenmetrinen toisistaan - ja luonnollisesti vihollinen. Asuimme omissa korsuissamme emmekä juuri tunteneet toisiamme, jopa vartiokiertomme olivat täysin itsenäiset.
Melko pian kokemattoman miehen saavuttua asemapaikalleen hän päästi konepistoolistaan sarjan etumaastoon. Luonnollisesti minäkin valpastuin, mutta en havainnut mitään epäilyttävää. Pimeää toki oli, muttei mielestäni täysin näkymätöntä. Kun naapurini lyhyiden sarjojen tuli ei ottanut laantuakseen, kävelin lopulta hänen luokseen ihmettelemään. Elettiin jo aamun viimeisiä pimeän hetkiä. Kohta alkaisi sarastaa.
Kysymykseeni, miksi kaveri tulittaa, sain luonnollisen selityksen: "Etkö tosiaankaan näe liikettä ja juoksemista tuossa ja tuossa?" Kun omat jo sotaa kokeneet silmäni eivät suostuneet näkemään samaa kuin aseveljeni, ymmärsin hänen pelkonsa aiheuttavan harhoja, joita mikään mahti ei olisi saanut hänestä siihen hätään häviämään. Pystyin vain vakuuttamaan hänelle, että "kokemattomuutesi tekee nyt sinulle kepposet". Kun aamu alkoi selvästi sarastaa, varoitin vielä poikaa vähitellen pitämään päänsä vartiopaikkansa rintavarustuksen alapuolella ja ottamaan käyttöönsä periskoopin. Vain sillä oli turvallista seurata etumaaston tapahtumia valoisana aikana. Pojalle se olisi sitäkin tärkeämpää, kun hän oli tullut vartiovuoronsa aikana merkinneeksi asemapaikkansa.
Tuskin olin päässyt takaisin omaan monttuuni, kun poika aloitti jälleen tulituksensa. Pimeyden alkaessa väistyä se lienee aiheuttanut syntyvine varjoineen niin runsaasti lisää harhoja asevelinaapurini silmissä, että hänen tulisarjansa vain pitenivät. Ollessani jälleen menossa varoittamaan häntä poika tuli jo oman monttunsa kulmauksessa vastaani kaula räjähtävän luodin avaamana. Näky oli niin kammottava, että se ei koskaan häviä mielestäni. Horjahdellen kulkeva hontelo ja lapsenkasvoinen, joskin tavallista pidempi poika pystyi ihmeen hyvin kannattamaan päätään joidenkin niskalihastensa varassa. Vaikka kaulan koko etuosa oli hävinnyt, luodin kuumuus lienee polttanut verisuonten päät niin, että verenvuoto ei ollut kovin runsasta. Sekä ruoka- että henkitorvi törröttivät täysin katkenneina ammottavassa ampuma-aukossa. Tosin tästä oli se näennäinen etu, että keuhkot saivat happea voimakkaasti korahtelevan henkitorven kautta.
Päästyämme viitisenkymmenen metrin päässä sijainneen krh:n korsun kohdalle siellä oli kuin kutsuttuina muutamia haavoittuneen korsukavereita. Tosin he eivät voineet tehdä muuta kuin lähteä taluttamaan toveriaan alas viettävää rinnettä kohti joen ylittävää siltaa ja toisella puolen sijaitsevaa Jsp:tä, joukkosidontapaikkaa. Minun taas oli pakko vielä hetkeksi palata vartiopaikalleni. Sieltä päästyäni kuulin pojan menehtyneen aika pian eromme jälkeen. Muunlainen tulos olisikin ollut minulle täydellinen yllätys.
Räjähtävät luodit kiellettiin Haagin kansainvälisissä sopimuksissa vuosina 1899 ja 1907. Juuri kertomani osoittaa yhtenä lukemattomista, että vihollisellemme sopimus oli aivan samanlainen tyhjänpäiväinen paperi kuin maittemme välinen hyökkäämättömyyssopimus muutamaa vuotta aikaisemmin. Se ei estänyt talvisodan aloittamista. Kun viholliset vähät välittivät räjähtävien luotien eettisestä puolesta, niitä oli edullista käyttää, koska ne saivat aikaan hirvittävää tuhoa. Isolla roistovaltiolla on varaa minkälaisiin törkeyksiin tahansa.
Palaan vielä hetkeksi pohtimaan alkuperäisen tarinani, tuon järjettömän tulittamisen antamaa opetusta. Vaikka en yleensä polttanut ruutia turhaan, tuon vartiossa kokemani yön tapahtuma vahvisti eräitä ajatuksiani: Ollessani hiljaa kuulen varmasti lähestyvän tulijan ennen kuin hän havaitsee minut. Kun vielä on kyse joukosta miehiä, tuo ryhmä ei voi päästä kuulemattani kovin lähelle. Tosin kertomani kokemus Kiisselinsuon etuvartioasemasta todistaa kärsivällisen etenijän osaavan varsinkin lumessa edetä jokseenkin äänettömästi.
Sodassa opin myös erään silmien näkökykyyn perustuvan tosiasian: oma sijainti on hämärässä ja kuutamolla aina valittava varjon puolelta. Siitä minulle on jopa jäänyt vähäinen trauma: en mielelläni, niin siviilin rauhassa kuin olenkin elellyt jo likimain 65 vuoden ajan, sytytä ulos mennessäni ulkovaloa. Tuntuu siltä kuin asettaisin itseni syyttä suotta tarkk'ampujan maalitauluksi. Tuo tunne toki ei enää vaadi välttämätöntä noudattamista. Tarpeen vaatiessa voin niskaani kyyristämättä sytyttää runsaankin valaistuksen. Kuitenkin aina noin tehdessäni mieleeni muistuu aikanaan elämälle niin tarpeellinen käytäntö.