Olivathan sodalla etunsakin

Sodalla, niin yleiskuvaltaan negatiivinen kuin se olikin, olivat myös myönteiset piirteensä. Nykyään toivoo useasti - täysin utopistisesti tosin -, että me pystyisimme palaamaan siihen yksinkertaiseen elämään, jossa koko kansamme eli viime sotiemme aikana. Maassamme ja ennen muuta rintamalla vähäiset edut ja jokapäiväiset tarpeet jaettiin tasapuolisesti kaikkien kesken. Korsukunnassa ja vähän laajemmaltikin elettiin todellisessa demokratiassa. Vaikka sotilasarvot säätivät virkatien, siitä ei juurikaan näkynyt merkkejä etulinjan korsuissa. Päätöksistä neuvoteltiin kaikkien kesken, vaikka vastuu luonnollisesti aina olikin arvoltaan korkeimmalla. Rähinöissä ja melskeissä taas kansanvallan jalo aate sai väistyä. Silloin ei johtajaksi pyrkiviä liiemmin ollutkaan. Kaikkien toiveena vain oli, että johtaja sekä näkyi että kuului.

Etulinjan mies ei monivuotisen sotansa aikana nähnyt vartiomontussaan kuin muutaman kerran isompia herroja kuin oman joukkueensa johtajan, kaverinsa tuolta korsunsa perältä. Komppanianpäällikönkin kohtaaminen juoksuhaudassa oli harvinaista, isommista herroista puhumattakaan. Kysyä sopii, mitä tekemistä heillä silti olisi siellä ollutkaan. Jos etulinjaan oli tulossa tarkastaja jostakin korkean operatiiviselta tasolta, siitä tuli tieto ja ennakkovaroitus komppaniasta hyvissä ajoin.

Korsussa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia nykyisen siviilielämän raadollisimpaan ilmiöön, omien etujen saalistamiseen. Edes joukkueessa ei syntynyt hierarkiaa, yhteiskunnallista porrastusta. Korkeintaan jotkut saattoivat toivoa pääsevänsä joukkueenjohtajan lähetiksi edellisen kaaduttua, mutta sekään ei vakanssina tuonut kuin korkeintaan näennäistä etua. Tappelussa lähetti oli vähintäänkin samassa asemassa kuin muutkin joukkueen miehet.

Ennen sotiamme, normaalioloissa siis, kaupunkilainen tunsi ylemmyyttä maalaisen rinnalla. Ehkä edes näin ei voi sanoa, koska urbaani ihminen ei päästänyt maalaismoukkaa rinnalleen, vaan piti hänet alapuolellaan. Sodan aikana osat vaihtuivat. Jokainen kaupungin asukas pyrki saamaan itselleen ystäviä tai kavereita maaseudulta. Arvokkaita olivat myös hyvien vuosien aikana unohtuneet kaukaiset sukulaiset tai aikanaan syntyneet tuttavuudet.

Se ns. mustan pörssin kauppa, joka kukoisti varsinkin jatkosotamme aikana, piti suurimpien kaupunkiemme väestön joltisessakin kunnossa. Näin positiivisesti voinee sanoa, vaikka kyse oli molemmin puolin laittomasta toiminnasta.

Tällä tavallaan yhteishengellä ei luonnollisesti ollut sanottavaa merkitystä rintamalla, mutta ehkä se lievästi heijastui myös sinne. Itse olin kaupungin kasvatti ja yleensä ainoa oppikoulun käynyt joukkueessani. Silti en muista koskaan kenenkään edes pilan päiten naljailleen erilaisuuttani. Korostan uudelleen, että korsukunnan asukkaat eivät olleet kilpailutilanteessa. 

Elämä oli terveellistä. Miltei ainoina sairauksina olivat nikkelimyrkytys ja aliravitsemus. Kun jo täyteen ikään ehtineet miehet eivät juurikaan poteneet tuota jälkimmäistä, heidän ainoana päämääränään oli välttää edellistä. Siinä sai mies juuri sen tarpeellisen jännityksen, jonka hän psykologien mukaan tarvitsee. Ainakin nykyisen sukupolven nuoret väittävät heidän yksitoikkoisen ja toimettoman elämänsä vaativan vastapainokseen järjetöntä autoilla kaahailua ja muita hengenvaarallisia extreme-lajeja benji-hyppyineen. Muuten ei elämässä muka ole kunnon säpinää. Nuoret toteavat sitä nimenomaan kysyttäessä heidän harrastuksensa vastaavan elämää, jonkalaista etulinjan mies koki.

Nykypolven nuorille ei vain ole selvinnyt, että me sodankäyneet emme suinkaan vaarantaneet henkeämme vapaaehtoisesti. En muista tavanneeni kaveria, joka ei olisi koska tahansa vaihtanut korsun ilmapiirin rauhaisaan siviiliympäristöön. Epäilemättä tällaisiakin oli, mutta outoina harvinaisuuksina en tavannut yhtäkään.

Vaikka pystyisin jatkamaan pitkähkönkin pätkän jo alkamaani korpifilosofointia, en aio hairahtua tämän pidemmälle, jotta minua ei syytettäisi sodan ihannoinnista. Mainitsen vain erään konkreettisen elämänalueen, jossa kansamme kehittyi sodan aikana. Kirjeenvaihto siviilielämän ja rintaman välillä oli niin mittavaa, että sen täytyi parantaa sitä taitoa, jota tavallinen kansannainen tai -mies ei normaalioloissa tullut juurikaan harrastaneeksi. Koska kerron tästä hyvinkin merkittävästä sodan lieveilmiöstä omissa kappaleissaan, en puutu siihen tämän pidemmälti.