Ansa Aarnio – ehdoton auktoriteetti ja hyvä pedagogi

”Jos keväällä saat Ansalta ruotsissa vitosen, jäät luokallesi.” Tämä oppilaitten sanonta ei paljasta ajatustaan selittämättä: Mikäli uhraat niin runsaasti aikaasi ruotsin pänttäämiseen, että onnistut saamaan hyväksytyn numeron, sinulla ei ole mahdollisuutta muiden aineiden lukemiseen. Siksi saat niissä niin monta nelosta, ettet voi välttää tuplaamista. Viisaampaa siis on tyytyä ruotsissa kohtuulliseen neloseen, menestyä muissa aineissa ja suorittaa ehdot kesällä.

Hyvissä sanonnoissa on yleensä aimo annos liioittelua. Ansa tosin oli vaativa, mutta hiostajaksi hänestä tuskin oli. Vähimmällä pääsen kuvaamalla Ansan erinomaiseksi pedagogiksi ja kaikkiin oppilaisiinsa tasapuolisesti suhtautuneeksi opettajaksi. Vaikka hän olikin ehdoton auktoriteetti tunneillaan ja toki yleisesti koko koulussa, viljeli hän helposti myös sellaisia epiteettejä kuin poika-kulta tai hyvä tyttö. Siksi hänestä pidettiin luultavasti luokan laidasta laitaan.

Myöskään meillä kollegoilla ei koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa Ansasta. Hän jos kuka oli vilpitön ihminen. Yleensäkään opettajainhuoneessa ei noina keskikoulun päivinä kuultu poikkinaista sanaa niinä lukemattomina välitunteina, jotka istuimme ja tekisi melkein mieli sanoa seurustelimme keskenämme.

Vuonna 1903 syntynyt Ansa oli harvinaisen vaatimaton sekä luonteeltaan että tavoiltaan. Vaikka hän oli tullut jo vuonna 1930 Orimattilaan, hän ei ollut piitannut hankkia itselleen ystäviä eikä nähdäkseni juuri tuttaviakaan. Elämänmyönteisenä ihmisenä hänellä olisi varmasti ollut mahdollisuus tutustua kaikkiin haluamiinsa. Loppujen lopuksi Ansalla olivat niin löyhät ihmissuhteet ja -siteet paikkakunnalla, että kun hän muutti v. 1967 eläkepäivikseen Helsinkiin ja myöhemmin Kouvolaan, hän ei tietääkseni sen koommin käynyt pitäjässä. Tosin se saattoi johtua, kuten aikanaan samassa asemassa olleena saatan aavistaa, että Ansa ei halunnut repiä auki niitä haikeuden haavoja, jotka hän sai joutuessaan luopumaan koulusta ja työstä siellä. Elinpäiviä hänelle kyllä riitti muistaakseni runsaat 90 vuotta. Ei siitä ole pitkääkään aikaa, kun lehdestä huomasin hyvän kollegani ja uskollisen joulutervehdysten lähettäjän matkanneen ikuisen valkeuden maahan - näin asian lienee Ansa käsittänyt.

Kun sanoin Ansan seurapiirin hyvinkin vaatimattomaksi, se ei suinkaan ollut aivan olematon. Meillä opettajilla oli varsinkin ennen lukion tuloa keskenämme melkoista seuranpitoa. Mm. Ansa tavallaan perusti luonnonmukaisesti engelskaa (english by natural method) -piirin, jossa olivat itseni lisäksi ainakin Ilona Vallas ja Kauko Litmanen. Tuo menetelmä oppikirjoineen oli tuohon aikaan ehdottomasti suorin ja nopein tie englannin kielen oppimiseksi. Opetuslasten päänä oli luonnollisesti Ansa; yleensä me kokoonnuimmekin hänen Käkelän-kotiinsa. Jotta me laiskatkin olisimme edes jossakin määrin edistyneet, annoimme itsellemme aina hyvänlaisen läksyn seuraavalle viikolle. Eniten vain harmitti, että vaikka Ansa lähti samalta lyhyen englannin viivalta kuin me muutkin, hänen kielipäänsä selvitti tehtävät ja koko kielen meitä muita paremmin ja nopeammin. Mielestäni hän olisi lopulta taidoltaan voinut vaikka ilmoittautua korkeakoulun approbatur-tenttiin. Joka tapauksessa jotakin opin minäkin noina tunteina.

Läheisimmän virkasisarensa Ellenin tavoin Ansalla ei ollut juurikaan harrastuksia. Koska hän, kuten kaikkikin tuon ajan kollegani, asui vuokralla, Ansalla ei ollut maallisessa omaisuudessakaan sanottavaa hoitamista tai järjestelemistä. Hän oli kyllä lähinnä lapsuuskodistaan saanut aika suureen huoneistoonsa melkoisesti tavaraa, joten olihan noissa vanhoissa mööpeleissä huoltamista. Kun hän vielä asui yksin suuritonttista omakotitaloa, sai hän varmasti kesäistä tyydytystä hoitaessaan pihamaan kukkia. Niihin viittaa myös hänen matrikkeliin antamansa maininta harrastuksista.

Jatkosodan aikana Ansa osoitti sellaisia miehisiä ominaisuuksia, joita hänestä ei olisi voinut päällepäin kuvitellakaan. Tuohon aikaan maassa järjestettiin monen muun toiminnan lisäksi ns. mottitalkoita. Koska miehet olivat siellä jossakin, työ koski pääosin naisia. Parhaat palkittiin rintamerkiksi suunnitellulla pienoiskirveellä. Arvokkain oli ns. kultakirves. Sen ansaitsi myös Ansamme, vaikka hänellä ei alun alkaen voinut olla mitään kokemusta metsäisistä puuhista eikä kai juuri ruumiillisesta työstä yleensäkään.

En ole aivan varma siitä kuutiomäärästä, joka piti kaataa, halkoa ja pinota kultaisen merkin saamiseksi. Luultavasti kyse on ollut 16 m3:stä. Se jäisi nykyään pelkkää nälkäviulua soitellen - moottorisahojahan ei silloin vielä ollut - monelta ruumiillista työtäkin tehneeltä mieheltä pelkäksi haaveeksi. Kaiken lisäksi puut, jotka Ansa kaatoi, olivat kuulemma suuria kuusia ja sellaisina tottuneellekin miehelle lähes ylittämättömän sitkeitä halkoa.

Epäilemättä Ansa tunsi vaatimattomuudestaan huolimatta jonkinlaista ylpeyttä kolmen kunnallisen pomon saapuessa hänen kotiinsa kultakirves mukanaan. Kerrottakoon pelkästään tietämisen ilosta, että pomojen ylin oli nimeltään Gunnar Mäenpää.

Yksinäisenä aika hyväpalkkaisena naisena Ansalla ei ollut tarvetta pihistää menoissaan. Silti häntä ehkä harmitti hänen joutuessaan itse ostamaan juuri hakkaamansa puut. Siihen pakotti jo sekin, että muita ei kuulemma ollut tarjolla.

Kerron parista sinänsä vähäisestä kieliä koskevasta detaljista, joihin Ansan ei olisi luullut hairahtuneen. Sanoessaan ”kiitos paljon” hän useasti lisäsi tietävänsä sanonnan virheelliseksi, mutta ”mihin olen oppinut, siinä pysyn loppuun saakka”. Tuntui hieman oudolta, että kielten opettaja ei nähnyt itsessään ikuista oppijaa. Toisaalta pääsin melko hiljattain sanomasta, että Ansa selvitti uuden kielen salat paljon pikemmin kuin me nuoremmat. Pieniä ristiriitoja näyttää olevan meissä kaikissa.

Kouluamme kävi eri aikoina neljä myrskyläläisen Kovasimen perheen lasta. Tulin kerran opettajainhuoneessa maininneeksi kyseisen sukunimen voivan olla vaikkapa Hiomakivi. Ansa ryhtyi silmin nähden pohtimaan sanomaani. Lopulta hän nähtävästi sai ajattelunsa palaset kohdalleen ja sanoi hieman hämillään: ”Ja minä kun olen näitä kaikkia kohdellut sukunimeltään vierasperäisinä! Kaipa he ovat ihmetelleet oudolla aksentilla lausumaani Kovásinta.” Kun Ansa tietääkseni yleensä käytti luokassa vain sukunimeä, hänen tapansa kohdella ulkomaankieliseksi olettamaansa nimeä olisi luullut herättäneen pientä kummastusta.   

Seuraava kappaleeni on pelkkää kuulopuhetta eli rehellisesti sanoen juoruilua: Kuulin joltakin kollegaltani, että Ansakin oli kokenut nuoruutensa rakkauden. Kohteena oli joku pappi. Sehän olisi ollut vallan kaunista, koska Ansakin oli lähtöisin papillisesta perheestä. Asiasta ei vain tullut mitään joko siksi, että tytön rakkaus jäi sen kohteelta havaitsematta tai ehkä toinen osapuoli oli jo ehtinyt avioitua. Olipa syy Ansan naimattomuuteen mikä tahansa, eniten kärsi mies, joka ei saanut Ansaa. Onneksi hän tuskin tuli koskaan täysin käsittäneeksi menetyksensä suuruutta.