VIRON HISTORIAA I
Luonnos Spreckelsenin Geschichte Estland -teoksen pohjalta
Tämän 24.1.1935 päivätyn tekstinsä syntymisessä isäni lienee käyttänyt lähes ainoana lähteenään Spreckelsenin kirjoittamaa teosta Geschichte Estlands. Koska tekstiä ei ole kirjoitettu luettavaksi, vaan sen luonne lienee muistionomainen, sitä on käsiteltävä kuin tietosanakirjaa. Vaikka olenkin täydentänyt tekstiä mm. lisäämällä siihen isäni pois jättämiä verbejä, joissain kohdin ajatus saattaa ainakin hetkellisesti katketa.
Koska isäni eteläisen sukulaiskansamme kohtaloita käsittelevä teksti on aika pitkä, olen jakanut sen seitsemääntoista erilliseen osaan. Pituus osoittaa, että isälläni oli lämmin suhde virolaisiin. Tässä kuten toki monessa muussakin mielessä olen isäni poika.

_____________________
Itämeren alueen varhaishistoria 
Itämeri syntyi jäämassoista vapautuneeseen alankoon n. 9000 e.Kr. Nimenä oli ensin Yoldiameri; tämä oli yhteydessä Pohjanmereen; suolainen polaarimeri. Ympärillä olevissa maissa vallitsi tundrakasvullisuus ja arktinen eläimistö.
Vähitellen maa nousi ja yhteys Pohjanmereen katkesi: Ancylysjärvi n. 7000 e.Kr. Ilmasto lämpisi, metsää alkoi kasvaa ja samalla keskieurooppalainen eläinmaailma työntyi tännekin: hirvi, metsä-kauris, karhu, susi, majava...
Ancylys-aikana n. 6000 e.Kr. ihminen ilmestyi Itä-Baltikumiin (läntinen B. oli vähä varhemmin tullut asutuksi). Kansallisuus ei ole selvä. Elettiin mesoliittisessä (mittelsteinzeitlich) luukulttuurissa: asukkaat valmistivat piikiveä ja kvartsia apuna käyttäen hirvenluusta aseita ja työkaluja. Tuli oli tietysti tuttu.
Kun maa nousi pohjoisessa ja laski etelässä, syntyivät Tanskan salmet; Ancalysjärvestä tuli Litorinameri, so. nykyisenlainen, n. 4000 e.Kr.
Vasta neoliittisesta ajasta meillä on vähän varmempia tietoja, vallankin 3. vuosituhannesta e.Kr., jolloin elettiin neoliittisen kulttuurin huippukohtaa. Tämän vuosituhannen keskivaiheilla Viro kuului kampakeraamisen asuinpaikkakulttuurin piiriin, joka käsitti myös miltei koko Suomen (yli 1/2) ja koko pohjois- ja keski-Venäjän (ja on tämän alueen neoliittinen pääkulttuuri). Nimitys johtuu saviastioista, joiden ornamentit oli painettu kampamaisella, hammastetulla leimalla (kam-paleimojen ohessa esiintyi koristelussa kuoppia). Kyseessä oli metsästäjä- ja kalastajakansan kulttuuri, joka kuului jakautumattomille suomalais-ugrilaisille heimoille. Kansa asui yhä vesien varsilla eikä tuntenut maanviljelystä eikä karjanhoitoa.
Vuosituhannen toisella puoliskolla näyttää maanviljelyskulttuuri saaneen jalansijaa: Bootaxtkultur, kirveskulttuuri, joka oli lähtöisin keski-Euroopasta ja jonka kannattajat olivat indogermaaneja. Tähän kuuluivat kauniit veneenmuotoiset kirveet ja lukuisat varsireikäkirveet. Maanviljelys kai kuokkaviljelystä, joka kuului naisille; miehet olivat sotureita, metsästäjiä, ehkä karjanhoitajia (Skandinaviassa karjanhoito ja kai Virossakin). Oltiin joka tapauksessa yhteydessä Skandinaviaan.
Pronssikausi (1500–500 e.Kr.) Vähä väkeä ja löytöjä. Esineet kaikki germaanisia, ilman suomalais-ugrilaista tai suomalaista leimaa kuten Suomessa. Löydetyt pääkallot ovat pohjoismaista rotua (pitkä kallo, kapeat kasvot).
Sitte seuraa 500:n vuoden tyhjä aika: esikristillinen rautakausi. Tänä aikana näyttää virolaisten maahantulo alkaneen.
Heti j.Kr. syntymän esiintyi Virossa, joka aika tiheään asuttu, uusi kulttuuri: alkoi vanhempi kristuksenjälkeinen rautakausi (I-IV vuosisata). Tämä germaaninen maanviljelyskulttuuri oli tullut meritse alisen Weikselin alueelta, ehkä Gotlannin kautta. Viro kuului tällöin sivistyksellisesti, ehkä valtiollisestikin itägoottien suureen valtakuntaan, muodostaen oman pienen kulttuurikeskuksensa, jonka vaikutus ulottui Lounais-Suomeen. Asuttiin kylissä, auraviljelys, kotieläimiä (hevonen, lehmä, lammas, sika, kana), kutomataito. Roomalaiset rahat osoittavat yhteyttä sinne, ainakin epäsuoraa. Tämän kulttuurin kannattajat olivat germaanisia kolonisteja, jotka (yläluokkana) välittivät länsimaista kulttuuria virolaisille.
V. 375 goottien valtakunta pirstaksi (hunnit): keskimmäinen rautakausi (V-VIII vuosisata) alkoi. Väestö väheni paljo, maahankaivetut aarteet ja varastot osoittavat olot epävarmoiksi. Aselöydöt todistavat samaa: sotainen aika. Germaaninen aines katosi (lähti vaeltamaan tai tuhoutui tai sulautui virolaisiin). Omaperäistä eestiläistä kulttuuria ei vielä kuitenkaan syntynyt. Pikemminkin vallitsi liettualainen kulttuuri eli oikeammin liettualais-lättiläisten asuttamain alueiden kulttuuri, johon germaanisuus vaikuttanut. Vähän näkyy suomalaistakin vaikutusta.
Nuorempi rautakausi (IX-XIII vuosisata): a) viikinkiaika (IX-XI), b. viimeinen pakanuuden kausi (XI-XIII).
Väestö: Nykyään Virossa virolaiset. Latviassa silloin viisi kansaa: 1) liiviläiset Riianlahden rannalla ja alisella Väinäjoella; 2) kuurilaiset Kuurin niemimaalla; tulleet kai valloittajina ja hallitsivat yläluokkana liettualais-lättiläistä väestöä; 3) semgallit; 4) selit; 5) lättiläiset (kolme vm. läheisiä sukulaisia). Näiden primitiivisten kansojen täytyi joutua sekä lännen että idän kansojen vaikutuspiiriin, ja niin "Schicksalsfrage" (kohtalonkysymys) tuli esille.
Ruotsalaiset viikinkiajalla ehkä ajoittain pitivät Viroa hallussaankin; vilkkaat suhteet, joista tähän aikaan kai syntyneet Kalevipoegin (julk. 1857) runot ovat saaneet jälkiä (kuvastuvat runoissa siis). Vuoden 1000 jälkeen viikingit kristityiksi, lopettivat ryöstöretkensä. Tilalle tulivat sotaiset eestit ja kuurilaiset, joten pakanuuden loppuaikakin oli läpeensä sotainen. Vallankin Öselin (Saarenmaa) merirosvot tekivät Itämeren rauhattomaksi. Myös eestit taistelivat eestejä vastaan, sillä valtiollista yhteyttä ei ollut.
Maa jakaantui maakuntiin, joita suot ja metsät erottivat, ja nämä taas kihlakuntiin, joiden keskuksena maalinn, linnamägi. Kihlakunta jakaantui markkeihin (aru, arve), jollaisen muodostivat useat kylät tai myös vain yksi.
Eesteillä ei ollut kuninkuutta eikä kiinteätä aristokratiaa, vaikka merkkejä siihen suuntaan on. Joka maakunnalla oli useita päälliköitä, jotka olivat yksityisten kihlakuntien vanhimpia (vanem). Mutta näillä ei näy olleen korkeampaa valtaa eikä vapaa väestö ollut niihin nähden riippuvaisuussuhteessa. Maakunnanvanhimmilla, joiden arvo oli perinnöllinen, oli usein huomattava maaomaisuus: linnoja, kyliä jne. Näiden vanhimpien rinnalla, jotka vastasivat esikarolingilaisen ajan yl-häisaatelistoa, oli paljon muita vanhimpia, joita voi verrata alempaan aateliin. He olivat kylien, linnojen jne. vanhimpia.
Näitä alempana oli kansan pääosa: vapaat talonpojat ja muita alimpina orjat, joita melko paljon. Koko väestö 150 000. Se eli kylissä. Talossa oli kaksi osaa: rehetuba ja rehealune. Peltomaan osuudet jaettiin - nähtävästi periodittain - yksityisille palkollisille (?Gesinden). Yksityisomistukseen voi peltomaata myös saada raivaamalla "pensasmaata". Yksityinen alue tarvitsi vain aidata ja se palasi yhteisölle, kun se jäi viljelemättä. Muuten kyläläiset käyttivät yhteisesti pensasmaata, metsää, niittyä, laidunta.
Viljelytapa oli kaksivuoroinen: viljaa ja kesanto. Pensasmaassa myös kaskettiin. Viljalajit olivat ruis, ohra, kaura, mutta myös vehnä. Humala ja pellava. Työkaluja: kynsi?-aura, äes, sirppi, viikate. Jauhettiin käsimyllyissä. Kotieläimiä: hevonen, lehmä, lammas, vuohi, koira, kana.
Muita elinkeinoja olivat metsästys, kalastus, mehiläishoito (metsäpuissa). Saviastiain valmistus oli vähän kehittynyt, sepäntaito korkealla. Hienot soljet (nappien tilalla), kaula-, ranne- ym. renkaat. Virolaisille ominaisia olkapäille kiinnitetyt kaksoisristineulat. Koristeet olivat yleensä pronssista, mutta eestit rakastivat erikoisesti hopeisia koruja.
Aseet puusta ja raudasta. Keihäs oli tärkein; jousi ja nuoli, miekka, tikari, kirves.
Kuolleet haudattiin sekä poltettuina että ilman, sekä kumpu- että laakahautoihin. Hautoihin pannut lahjat osoittavat, että uskottiin kuolemanjälkeiseen elämään.
Uskonto luonnonpalvelusta. Myös Taaraa (Allvater) kunnioitettiin. Uhrattiin, jopa ihmisiä. Oraakkeleja uhrieläinten sisälmyksistä, hevosten ja härkien käynnistä jne. Papistoa ei tiedetä olleen, kai kylänvanhin suoritti uhrit.