Terveydentila

Varsinaisesta hygieniasta, koski se sitten henkilökohtaista puhtautta tai vaatteiden ja syömävälineiden, pakin ja lusikka-haarukkayhdistelmän, pesua, ei voinut puhua varsinkaan sodan ensimmäisinä vuosina. Kovin harvinaista oli, että muutaman kuukauden ajan melkein korsumme edustalla oli pesupaikka, Rajajoki. Siitä jopa on olemassa jonkinlainen todistuskappele, minusta näpätty valokuva. Vaikka en muistakaan tuon harvinaisen kapinekokonaisuuden, kameran filmeineen, omistajaa, jollakulla kaverillani ne olivat, samoin harrastusta niiden käyttämiseen.

Korsussa me pojat ihmettelimme monesti, miten niissä oloissa sairaudet flunssaa myöten saattoivat olla liki tuntemattomat. Jos jonkin vaivan sai - kokeneena sen tiedän -, oli se pikkupetojen aiheuttama syyhy tai hankala ihosairaus, ellei sitten vihulainen toisin päättänyt. Heti ensimmäisinä sotakuukausina ainakin Kannaksen joukoissa puhkesi epidemi­an­omainen ihotauti, jonka eräinä aiheuttajina olivat syöpäläiset. Minäkin jouduin syyskuussa 41 jo aiemmin mainitsemaani tilapäiseen ihotautisairaalaan Kannaksella. Itse sairauden hoidosta minulle ei ole jäänyt juuri minkäänlaista mielikuvaa. Luultavasti voiteiden lisäksi hoitoon kuului sisäisesti nautittavia lääkkeitä tai ehkä paremminkin lisäravinteita. Ainakin lääkitys oli tehokasta, koska olin melko pian taas yksikössäni.

Syyhyn takia ei potilaan tarvinnut vaeltaa kauas. Johonkin selustan lähitaloon oli järjestetty potilashuone, jossa itse kukin viipyi yksissä ja samoissa vaatteissa tervan tapaiseen töhnään siveltynä kolmisen vuorokautta. Tuossa ajassa ihon alla varsinkin sormien välissä murkinoineet elukat tukehtuivat hengiltä. Sottaista puuhaahan tuo useasti päivän mittaan tapahtunut mönjääminen oli, mutta noina muunkinlaisen saastaisuuden aikoina minäkään en siisteysgeenistäni huolimatta inhonnut sitä. Olihan tässä se sodan aikana kaikkien arvostama hyvä puolensa, että sai huilailla kolme päivää pelkäämättä vihollisen kajoavan omaan fyysiseen koskemattomuuteensa. Nuo "syyhytalot" tosin olivat jokseenkin etulinjan tuntumassa, joten tykistökeskitys tai lentopommitus oli aina mahdollinen.

Eräs ikävä ja kivulloinen vaiva olivat paiseet. Niiden sota-aikaisesta määrästä en ole lukua pitänyt, mutta pari yksityiskohtaa on jäänyt mieleeni. Kun eräs paiseista alkoi kehittyä vatsanahkaani vyön alle, se kauhistutti minua jo kertaalleen ihotautisairaalassa oleskellutta ja vaivan kokenutta. Kypsyessään paise aiheutti runsaasti vaivaa. Vyöstä oli ennen pitkää luovuttava. Lopulta housujen sepaluskin oli pidettävä avoinna. Sillähän ei sinänsä ollut mitään merkitystä noissa miehisissä oloissa, mutta edelleenkin muistan elävästi, että vartio- ja muiden puuhien hoitaminen oli hankalaa. Kun jo pelkkä paidan helman paino aiheutti kipua, yksinkertaisinkin asia, kuten kyyryssä eteneminen matalissa juoksuhaudoissa oli kivulloista.

Kun paise lopulta puhkesi, minulla ei ollut mahdollisuuksia sen desinfiointiin. Siksi aivan edellisen vasta puoliterveen paiseen viereen syntyi uusi, edellistä vielä äkäisempi riesa. Tätä paiseiden "kloonautumista" jatkui niin pitkään, etten enää edes muista tuon paisepopulaation lopullista määrää. Nähtävästi jossakin vaiheessa turvauduin asiantuntijan apuun - käväisin siis Joukkosidontapaikalla - ja pystyin taas pukeutumaan ja liikkumaan asianmukaisesti ja ennen muuta kivuttomasti.

Joitakin aikoja myöhemmin kohosi ranteeni kapeimpaan kohtaan niin kivulloinen ja jopa sotatoimiani haittaava paise, että aikani siitä kärsittyäni taivalsin Jsp:lle. Siellä ollut lääkärinplanttu - kandejahan oli runsaasti tuolla lääkinnällisellä tasolla - käsitteli niin ronskisti rannettani, että luulin sen lopullisesti invalidisoituvan. Ihmettelin operaation aikana, miten tuossa lähinnä luukasassa lääkäri pääsi välineillään niihin syvyyksiin, joissa näin - sen kuin luonnoltani pystyin - hänen hääräilevän. Lopputulos oli kuitenkin kaiken kiitoksen arvoinen. Viisastuttuani olen tajunnut, että jos paiseen vaivoista haluaa päästä nopeasti, vain krouvit otteet auttavat. 

Yleinen syöpäläisistä johtunut tautitilanne helpottui ajan oloon, vaikka nuo pienoliot eivät suinkaan vähentyneet. Nähtävästi meidän miesten vastustuskyky parani siinä määrin, että nuo paiseita ja muita ihottumia synnyttäneet melkein epideemiset taudit hellittivät aika pian. Sodassa olisi voinut kuvitella myös muiden edellisiä vaarallisempien kulkutautien raivoavan, mutta niin ei käynyt. Vaikka muistissani ei koskaankaan ole ollut kehumista, luulisin mieleeni jääneen, jos joukon muonavahvuus olisi runsaasti vaihdellut sairauksien johdosta. Rivistä poistumisen syy oli lähinnä vain vihollinen.

Tutustuessani veteraanikavereideni sota-ajan kokemuksiin yllätyin kuullessani noin joka kuudennen miehen maanneen sotasairaalassa jonkun hankalan taudin kourissa. Heistä suurin osa oli sairastanut tulirokon tai heidän keuhkoissaan oli ollut korjaamisen varaa. Ihmettelen edelleenkin, miten minun yksiköissäni - niitähän oli monia - en muista olleen kyseisiä vaivoja.

Kevättalvella v. 1943 ikeneni alkoivat aristella, jopa särkeä. Pienikin raapaisu aiheutti verenvuotoa niissä. Ennen pitkää huomasin myös hampaideni alkavan heilua. Olin sairastunut keripukkiin ehkä silloin vielä ymmärtämättä, mistä oli kyse. Siihen ei ollut tuohon aikaan rintamaoloissa juurikaan saatavissa luonnollista apua. En edes pyrkinyt hoitamaan vaivaani virkateitse. Luultavasti podin keripukkiani sitä aktiivisesti hoitamatta kevääseen saakka. Varmastikin silloin sain apua keväisen luonnon ensimmäisistä antimista, koska kesällä olin jo päässyt vaivastani.

Lomani luultavasti helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla v. 43 oli tärkeä paranemiseni kannalta. Kerroin silloin keripukista äidilleni, joka varmasti heti ymmärsi, mistä oli kysymys. Siviilioloissahan sentään jollakin tavoin sai vihanneksia tai ainakin juureksia. Olihan äidillä itselläänkin jonkinlainen ryytimaa ja mahdollisesti sen satoa oli vielä kellarissa. Lomalla ahmimieni vitamiinien varassa selvisin jollakin tavalla tuon kevään yli.

Äitini haki myös apua Lahdessa apteekkia pitävältä ystävältään Veikko Tudermanilta. Jostain syystä ascorbin-apu kuitenkin viivästyi. Kun sain paketissa lääkepullon puolisentoista vuotta myöhemmin, olin jo viikkokausia suorastaan rypenyt Sakkolan kunnan eräässä syyskesäisessä puutarhassa ja ryytimaassa. Silloin siis en enää tarvinnut synteettistä ravintoa, mutta haittaahan siitä ei liene ollut.

Sodan kylmissä ja kosteissa oloissa olisi vilustumistautien aiheuttajien luullut viihtyvän meissä miesparoissa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Näin jälkikäteen ajateltuna se vaikuttaa sitäkin ihmeellisemmältä, kun nykyisissä varuskunnissa nuo pöpöt viettävät riemujuhliaan varmemmin kuin siviilien parissa. Yhtenä syynä saattoi olla, että meidän joukkomme ei ollut iällisesti homogeenista untuvikkosukupolvea, joka vastustuskyvyttömänä kaatuu yhtaikaisesti sänkyyn. Toisaalta luonnollisesti kynnys valittaa mokomista oli korkea keskellä paljon tärkeämpiä asioita.

Itse tiedän sairastuneeni ensimmäiseen ja ainoaan todella mainittavaan sodanaikaiseen flunssanomaiseen tautiin vasta Lapin-sodan päivinä. Olimme silloin Raahessa jokseenkin siviilinomaisissa oloissa. Pitämäni päiväkirja ja silti muistinikin todistavat paripäiväisen kurkkukipuni kuumeineen olleen aika pahan, mutta vp:tä, siis vapautusta palveluksesta, en hakenut enkä edes aspiriinia kaupungissa varmastikin olleesta kenttäapteekista.