Olosuhteet sodan eri vaiheissa

Kuvassa poseeraavat pojat, minä pisimpänä, muodostivat ensimmäisenä sotatalvenamme pienen korsukunnan. Jostain syystä olemme päässeet käväisemään taustalla näkyvään kanttiiniin.

Etumaiset joukot elivät sodan ensimmäisen puolivuotiskauden tilapäisissä äkkiä kaivetuissa onkaloissa, rakennusten kellareissa, vihollisen aikanaan rakentamissa korsuissa ja jopa bunkkereissa. Vaikka oleskelutilat olivatkin primitiiviset, niillä ei ollut suurin merkitystä, koska elettiin vuoden lämpimintä aikaa. Linjojen vakiinnuttua alkoivat mittavat korsujen rakentamistyöt. Koska olin noihin aikoihin jatkuvasti vartiotehtävissä, kokemukseni kokonaisen korsun rakentamisesta jäi yhteen ainoaan. Tosin tuon työn kuvaaminen ei vaadi sen kummoisempaa rakennusteknistä tietämystä.

Kun asemissa siis oli oltu useita viikkoja - juoksuhaudan esiasteita oli jo kaivettu -, ryhdyttiin katsomaan korsulle paikkaa. Luonnollisesti jonkinlaisen ajatuksen siitä täytyi olla vaikkapa komppanianpäällikön päässä jo heti alussa. Korsunhan täytyi sijaita melko lähellä omaa vartioasemaa, sillä miesten oli hälytyksen sattuessa ehdittävä muutamassa sekunnissa asemiin. Kyse siis oli korkeintaan muutamista kymmenistä metreistä.

Ihannetapauksessa korsun oli oltava kokonaan maan alla. Ensimmäinen ongelma olikin löytää paikka, johon se oli mahdollista kaivaa. Kumpare tai rinne, jonka loiva osa vietti omalle puolelle, oli paras mahdollinen. Tällöin vältyttiin siltä ikävältä tosiasialta, että korsuun tulvi vettä sateisena vuodenaikana tai lumien sulaessa. Tällaisesta paikasta oli myös se etu, että työ pystyttiin tekemään suojassa vihollisen suorasuuntaustulelta. Usein kylläkin katto oli päällimmäisiltä osiltaan tehtävä yön pimeydessä.

Seinät salvottiin jykevästä puutavarasta, paksuista tukeista. Ne siis tehtiin hyvin samalla tavalla kuin silloin vielä maaseudulla melko yleiset hirsirakennukset. Erona toki oli, että työn jälki ei ollut eikä sen tarvinnutkaan olla kovin viimeistelty. Tukkipuista karsitut oksat kelpasivat erinomaisesti hirsien rakosten ulkopuoliseksi tukkeeksi. Lopuksi seinien ja itse kumpareen väli täytettiin sillä maa-aineksella, joka oli lapioitu korsun tieltä.   

Kun kerron myös korsun kattoon käytetyn melkein yksinomaan järeätä puutavaraa, tulen sanoneeksi oleellisen. Kattoon ladotun kahden ristikkäisen tukkikerroksen päälle lapioitiin niin runsaasti maata, että samalla kun se jarrutti pienten ammusten kulkua, se esti myös normaalin sateen pääsyn korsuun. Vaikka en muista yksityiskohtia, johonkin väliin levitettiin tervahuovan tapaista vettä läpäisemätöntä kudosta. Näin asumisolot pysyivät jonkinlaisina jopa syksyn runsaiden sateiden aikana.

Jos korsu oli suurehko, puolijoukkueelle rakennettu, sen kattoa tuki muutama pystyhirsi. Sen sijaan siviiliasunnolle niin välttämätöntä lattiaa me emme kaivanneet. Tosin sodan pitkittyessä jotkut aktiiviset korsukunnat saattoivat rakentaa asuntoonsa ties minkälaisia hienouksia. Se kylläkin edellytti pääsyä lähellä olleeseen lautamateriaaliin.

Suoperäiseen maastoon ei luonnollisestikaan voitu sijoittaa korsua maan sisään. Onneksi noissa oloissa linjat olivat melko kaukana toisistaan. Vihollisen asemat saattoivat jopa olla useiden satojen metrien päässä omistamme. Silloin pioneerit pystyivät rakentamaan kaksi hirsisalvosta sisäkkäin niin, että väliin jäi noin puolimetrinen tyhjä tila. Sellaisena se tosin oli vain hetken, sillä väli täytettiin mahdollisimman pian jostakin saadulla irtomaalla.

Vihollinen olisi pahalla tahdolla – sitä sillä kyllä oli aivan riittävästi – pystynyt estämään niin rakentamisen kuin juuri valmistuneen korsunkin. Kerron eräässä myöhemmässä yhteydessä, miksi se ei sitä tehnyt.

Ehkä meidän on jo aika tutustua juuri rakennetun korsun sisätiloihin. Ulkoa tuleva näki oven parimetrisen tavallaan tunnelin päässä. Tuota käytävää reunustivat niin sivustoilla kuin yläpuolellakin vahvat maavallit. Käytävän korsusta katsoen oikeassa reunassa oli aseteline. Siinä oli jokaisen korsussa majailevan henkilökohtainen tussari. Hälytyksen sattuessa itse kukin nappasi sen siitä ulos sännätessään.

Korsun sisäosan tärkein kapistus oli yleensä perällä nököttänyt kamiina. Vaikka olimmekin karaistunutta väkeä, lämmittäminen oli varsinkin talvella välttämätöntä. Koska kamiinan lämmönpitokyky oli olematon, tulisija ei saanut sammua hetkeksikään. Yöllinen kipinävartio siis oli tarpeen, ellei tulisijan hoitoa voitu niveltää ulkovartion kiertoon.

Koska joillain paikoin oli viisasta välttää savun näyttämistä viholliselle, lämmittää voitiin vain pimeän aikana. Se ei yleensä koskenut korsuja, vaan jotakin maanpäällistä asuinsijaa kuten etulinjojen lähellä näkösuojassa ollutta telttaa tai siviiliasumusta. Sellaisessa päivät olivat kahdessakin mielessä yhtä ryssän helvettiä.

Tavallisen korsun kahta puolta olivat makuu- ja saman tien oleskelulaverit. Vaikka niiden ja meidän kylkiemme välissä ei ollut kuin tavallinen vaatetus, keho tottui ihmeen hyvin noinkin kovaan makuualustaan. Sodan loppuvaiheissa tosin jossakin viisaassa esikunnassa hoksattiin, että ihmisellä on taipumus nukkuessaan valua alaspäin. Siksi jonkun päättävässä asemassa olevan päähän pälkähti ajatus, että miesten suvunjatkamisvälineet joutuvat tuossa valumisprosessissa liian lujille vahvojen sarkahousujen alkaessa kiristää niitä. Tuolla ajattelijalla oli jo mielessään joskus koittava rauhan aika, jolloin olisi ryhdyttävä suunnittelemaan uutta sukupolvea.

Meidänkin yksikköömme saapui käsky, että laverien jalkopäätä on nostettava viisi senttimetriä toista päätä ylemmäksi. Kun määräys siitä saapui viimeisenä sotakeväänä, emme ehtineet noudattaa kyseistä meistä aika toisarvoista käskyä. Ehkä siitä johtuukin, että Suomen kansa on lukumääräisesti lisääntynyt vain vähän. Toisaalta sodanjälkeinen sukupolvi on suurempi kuin mikään muu ennen sitä tai sen jälkeen.

Niihin etulinjan korsuihin, jotka sijaitsivat edullisilla paikoilla - esimerkiksi vihollisen asemat olivat laajan suon takana -, uskallettiin suojaiselle puolelle jopa jättää pienehkö ikkuna-aukko. Aivan järkeväähän se ei ollut, mutta toisaalta voin kokemuksesta sanoa, että sillä oli melkoinen psykologinenkin merkityksensä. Pilkahduskin luonnonvaloa korsuun teki siitä paljon viihtyisämmän.

Levossa ollessamme muistan meidän joskus majailleen jonkin aikaa jossakin siviiliasumuksessa. Yleensä kuitenkin pystytimme teltat, joihin tupattiin miehiä turhankin paljon, yleensä koko joukkueellinen, siis nelisenkymmentä miestä. Muuten en moiti telttoja, vaikka talvella olivatkin hankaluutensa: kun jalkopää oli sulaa tai jopa palaa pitkän miehen ketaroiden osuessa kamiinaan, pääpuoli huurtui ohuen kangasseinän vieressä. Ilma oli kuitenkin huomattavasti raikkaampi kuin yhdessäkään korsussa. Tykistökeskitys tosin oli kaiken aikaa mahdollinen, mutta muut sodan riskit olivat niin paljon suuremmat, että mokomaa tuskin kukaan suri.

Suurempaa murhetta tuotti jokapäiväisten polttopuiden hankinta. Kun huolto hoiti ne etulinjaan, takana lepovuorossa oltaessa oli tultava omillaan toimeen. Saatavissa ei ollut edes pitkää pinotavaraa, klapeista puhumattakaan, vaan tupapalvelijoiden piti joka päivä tallustaa metsään ja kaataa sieltä sopiva koivu. Mikään muu puulaji ei kelvannut; vain koivu suostui syttymään ja palamaan juuri kaadettuna ja pilkottuna. Onneksemme majapaikkamme lähistöllä kasvoi aina sopivan kokoisia koivupuita. Menekistäkin muistan sen, että teltta säilyi talvipakkasillakin vuorokauden asumiskelpoisena yhden ainoan rinnan korkeudelta 25–30-senttisen koivun antamalla lämpöenergialla. Joka tapauksessa vähäistä metsätyötä riitti huilauksemme ajan jokaiselle tupapalvelijalle.

Yhteenvetona totean, että rintamamiehen asumisolosuhteet paranivat melkoisesti asemasodan aikana. Loisteliaiksi niitä ei voinut kehua parhaimmillaankaan, mutta vuoden 44 keväällä ne silti olivat aivan toista kuin asemasodan alussa. Kun silloin sentään todistettavasti elettiin vuosisadan kylmintä talvea - talvisodankin aika jää toiseksi -, kuvittelisi muistiini jääneen kuvia valtavasta palelemisesta, mutta ihme kyllä niin ei ole.