Valkeasaaren ihme
 

Valkeasaaren eteentyönnetyn tukikohdan juoksuhaudat olivat vain muutaman sadan metrin päässä Rajajoesta sen eteläpuolella. Kun rinne joelta juoksuhautoihin oli melko jyrkkä, joen ranta oli hyvinkin suojainen. Kun joki oli kaunis ja sen rannatkin melko hyvin säilyneet, kauniina kesäpäivänä saattoi kuvitella olevansa kuin lomaparatiisissa. Mahdollisuudet peseytymiseen aina uimiseen saakka olivat erinomaiset. Tässä kuvassa olen soutelemassa, tosin kylläkin yhtenä monesta menossa vastarannalle, venein kun hoidettiin suurin osa tukikohdan huollosta. Eräässä myöhemmässä kuvassa samaisessa paikassa puhdistelen pakkiani.

Kun yksikkömme siirtyi muille maille pian tuon soutumatkani jälkeen - siis aikaisin keväällä -, menetin ainoan mahdollisuuden koko sodan aikana uida ja peseytyä melko turvallisesti. Tosin itse tukikohdan monet ikävyydet olivat niin suuret, että uimisesta luopumista en kokenut kovin vaikeaksi.

Seuraava ja heti jatkossa kertomani tarina haavoittumisestani on ainoa osa tekstistäni, jonka olen kirjoittanut viime vuosituhannella. Kaiken muun olen suoltanut tietokoneelleni aikaisintaan talvella v. 2001. Se osoittaa, että hanakasta kynäilystäni huolimatta vasta yli puoli vuosisataa sodan jälkeen pystyin edes jollakin lailla muistelemaan sotaani.

Itseni kehumatta jättäminen, on sitten aihetta tai ei - ja harvoinhan näin on -, ei ole koskaan kuulunut paheisiini. Kun tässä yhteydessä oman häntänsä nostoon vielä saa luvan tai vallan pyynnön, el­lei peräti käskyn, tuntuisi melkein synniltä jättää pienen kirjallisen vainion sato korjaamatta.

Pian kertomani kaksi tositarinaa kuvaavat sodan jokapäiväisyyksiä, asioita, joista nyt puhuttaisiin outoina tapahtumina. Ensimmäisen niistä voisi karsinoida paranormaaleihin ilmiöihin, jos kohta pisimmän osan tarinasta vie yritykseni lyhyesti kuvailla asemasotavaihetta ikävimmillään, toinen taas on mitä selvimmin raadollisfyysistä sodalle ominaista lajia.

Kumpikin tarinani on asemasodan kuvaus. Vaikka tapahtumien ajat ja paikat olivat hyvin lähellä toisiaan - käytännöllisesti katsoen rinnakkaiset -, olosuhteet olivat täysin erilaiset. Yhteistä niissä ei juuri ollut muu kuin sodan julman epäinhimillinen tarkoitus: tapa tai tule tapetuksi.

---------------

Saatuamme talvisodassa menettämämme alueet Karjalan kannaksella v. 1941 jälleen haltuumme rintamalinjat vakiintuivat syksyn aikana suhteellisen pysyviksi. Vain muutamin kohdin vihollinen ei ottanut uskoakseen haluamme ja kykyämme pitää se linja, johon olimme alun perin asettuneet.

Tuon syksyn pahin riidan kohde Karjalan kannaksella oli epäilemättä Valkeasaaren rautatieaseman tienoo. Noilla seuduin kumpikaan sotiva osapuoli ei ollut tyytyä siihen tilanteeseen, johon oli päädytty kesäisen hyökkäysvaiheemme jälkeen. Siksi asemat aaltoilivat pitkin syksyä moneen kertaan puolelta toiselle. Rautatieasema vuoroin vallattiin ja jälleen menetettiin useita kertoja. Miksi meidän sodanjohtomme näki asemanseudun niin kovin tärkeäksi, että sen saamiseen oli uhrattava runsaasti suomalaista verta, ei ole tiedossani. Kun me lopulta uskoimme, että Valkeasaaren asema ei sinänsä ollut itsetarkoitus, tyydyimme kaivamaan sen pohjoispuolelle matalat juoksu- tai paremminkin ryömimishautamme. Koska maa oli jäässä, rakensimme pesäkkeemme latomalla kaatuneita vihollisia - niitä muuten jäi linjojen väliin vielä melkoinen valikoima rästiinkin - niiden eteen. En väitä, että menetelmä olisi ollut kovin humaani, mutta kelvollisempia mahdollisuuksia meillä ei juurikaan ollut, mikäli halusimme pitää asemamme. Kun vihollinen vielä kaivautui niin lähelle juoksuhautaamme, että vahvakätinen mies pystyi heittämään käsikranaatin naapurin tontille, jo pelkästään ulkonaiset olosuhteet olivat viheliäiset.

Sillä kohdalla, jossa rata ylitti Rajajoen, meidän operatiivinen johtomme oli hairahtunut raskaaseen laiminlyöntiin. Kun silta oli tuhottu ja joukkomme olivat edenneet useita satoja metrejä siitä vihollisen puolelle, suomalaiset kaivautuivat tyytyväisinä hyvän tuntuisiin asemiin. Heidät herätti seuraavana aamuna vihollisen keskelle suomalaisia joukkoja ajama panssarijuna. Ehkä se pelästytti enemmän kuin aiheutti varsinaista vahinkoa, mutta joukkomme joutuivat ainakin perääntymään sen edestä. Juna ajoi aivan tuhotun sillan pieleen puhisemaan ja osoittamaan vihaansa monin eri kokoisin asein, ennen kuin poistui odottamatta vastaiskua. Luonnollisesti siihen ryhdyttiin, menetetty maa-alue vallattiin takaisin ja rata tuhottiin. Se olisi vain pitänyt tehdä heti silloin, kun omat joukkomme saivat sen haltuunsa.

Tämän taannehtivan kuvauksen jälkeen palaan asemasotavaiheeseen. Tuon rintamalohkon keskeisin vartiopesäke oli pyöreä kuin katoton AIV-torni, parimetrinen halkaisijaltaan ja ainakin yhtä korkea kaikilta laidoiltaan, siis myös takaa. Miehen silmien korkeudella oli pari kymmenkunta senttiä korkeata ja toisen mokoman verran leveätä ampuma-aukkoa, joista periskoopein seurasimme vihollisen mahdollisia toimia. Etulinjojen lyhyen välin valvomiseksi tosin riitti kuuloaistikin, koska maaston olimme kattaneet ties kuinka monen rakennuksen puretuin peltikatoin. Näin varmistimme, että vaikka vihollinen olisikin ehtinyt parilla loikalla asemiimme, ne askeleet eivät olisi jääneet huomaamatta.

Eläimet pienistä hiiristä alkaen pitivät huolen siitä, että varsinkin pimeän aikana pellit kalisivat ja kolisivat alinomaa. Se taas johti siihen, että illan tullen pienaseet alkoivat tulituksensa. Kontrasti päivien ja öiden välillä oli valtava: valoisat ajat olivat rauhalliset, mutta yöt sen sijaan melskeiset. Hämärän koittaessa alkoivat aseet yksi toisensa jälkeen laulaa. Arimmat vartiomiehet painoivat sormen liipaisimelle jo hämärän ensimmäisistä hetkistä alkaen. Täyden pimeyden ajan jatkui taukoamaton ns. nikkelivarmistus. Tuohon sinänsä ymmärrettävään, joskin järjettömään ruudin polttamiseen ja haaskaamiseen syyllistyivät molemmat osapuolet.

Mainitsemani vartiopesäke oli vihollisen tarkka-ampujien erikoisessa suosiossa. Kun vartiomies oli näkevinään välimaastossa jotakin poikkeuksellista, nosti hän vaistomaisesti peris­kooppinsa vallin yläpuolelle nähdäkseen paremmin. Se miellytti suuresti vihollisen kiikarikiväärimiehiä. Jos periskooppi viivähti muutamaa sekuntia kauemmin vihollisen näkökentässä, saattoi olla varma, että periskoopin peili helähti rikkoutuneena käyttäjänsä käsiin. Harva se päivä jouduimme työntämään uuden peilin tuohon mutkaiseen näkimeemme. Montussa ollut toinen periskooppi otettiin luonnollisesti käyttöön siksi lyhyeksi ajaksi, jonka rikki menneen korjaus kesti.

Peiliemme rikkominenhan oli pelkkää kiusantekoa ja viholliselle mieluisaa harjoitusta. Varsinaisestihan ryssän tarkk'ampujat saalistivat kunnon ihmisiä, meitä suomalaisia. Muistaakseni vuoden 42 tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä he – useasti muuten naissotilaat - olivat ampuneet tuohon pesäkkeeseen seitsemän sotilastamme, joista korkea-arvoisin oli majuri, ellei peräti eversti. Ei ole ihme, että kyseistä vartiopaikkaa ryhdyttiin kutsumaan kuolemanmontuksi.

Eräänä varhaiskevään kauniina päivänä olin vartiotoverini kanssa tuossa pahaenteisessä paikassa. Seurailimme vuoroin periskoopillamme surullisen näköistä maastoa edessämme, tutkimme vähitellen sulavan lumen alta paljastuvia peltikasoja ja kaatuneitten vihollistemme ruumiita. Halutessamme välillä ojentautua koko pituuteemme nojailimme pesäkkeen takaseinään varmoina siitä, että tarkinkaan kiikari ei erota meitä pienten ampuma-aukkojen läpi. Sitä paitsi olimme jo oppineet tietämään, miltä suunnalta kiikarikiväärin luodit tulivat.

Tupakoimme ja jutustelimme mukavia. Kesken lauseeni katkaisin puheeni, paiskasin toverini väkivalloin pitkin pituuttaan pesäkkeen pohjalle ja heittäydyin itse perässä. Jo heti kaatumisemme alussa kuulimme konekiväärin luotisuihkun pyyhkäisevän ampuma-aukoista pesäkkeemme takaseinään kohdalle, jolla olimme juuri seisoskelleet.

Tajusimme välittömästi tapahtuneen, niin alkulähteiltään käsittämätön kuin se olikin. Sellaisena se on pysynyt kaikki nämä vuodet. Alkuun mieleen tullut ajatus lähtölaukausten kuulumisesta ennen luotisuihkun tuloa kaatui omaan fysikaaliseen mahdottomuuteensa. En toisaalta muista aikanaan epäilleeni laukaussarjan alkaneen jo ennen sen suuntautumista meitä kohti. Päinvastoin: koko tienoo oli hiiskumattoman hiljainen ennen ja jälkeen meihin kohdistettua aggressiota.

Luonnollisesti oli kysymys jonkinlaisesta ennakkoaavistuksesta. Saman tapaista en ollut kokenut aiemmin enkä ole tullut myöhemminkään kokemaan. En pidä sitä tapahtumana, niin ainutkertainen kuin se olikin, mitenkään ylimystisenä, jumalallisesta puhumattakaan. Jotkut materian ja hengen säikeet, aallot tai vastaavat henkisfyysisessä olotilassani mahdollistivat tapahtuman, joka pelasti kahden sotilaan hengen. Emme vain vielä tunne niitä sinänsä nähtävästi hyvinkin inhimillisiä voimia, jotka näennäisen tahattomasti ohjaavat toimintojamme.

Toivon, ettei tapahtuneelle anneta Jumalan varjelus -epiteettiä. Se olisi arvokkaalle kokemukselleni turhan heppoinen selitys.

Kuin mitalin toisena puolena kerrottakoon, että osattiin sitä meilläkin. Tarkk'ampujat eivät yleensä harjoittaneet ammattiaan aivan linjassa, vaan muutaman sadan metrin päässä siitä. Kävin sodan aikana muutamien sellaisten puiden juurella, joiden oksistoon oli rakennettu pienehkö lava. Jos maasto suosi, kuusen - sellainen se yleensä oli - alaosa jäi viholliseen nähden kuolleeseen kulmaan. Kun ampuja vielä kiipesi lavalleen aamuhämärissä, hänellä olivat suuret mahdollisuudet toimia pitkiäkin aikoja paljastumatta. Haastatellessani erästä hän piti työtään aika turvallisena. Hän kertoi, että jos vihollisen haarukkatuli alkaa osua turhan lähelle, paksun puun suojassa pääsee alas. Ikävä kyllä kyttäyspaikkaa on silloin vaihdettava. Ampujan vakuutteluista huolimatta en olisi vaihtanut osia hänen kanssaan, niin viheliäistä kuin etulinjassa olikin.

Se valokuva, joka todistaa Valkeasaaren lohkon ainakin silmälle perin epämiellyttäväksi, ei ole otettu aivan siltä pahimmalta kohdalta. Jos joku pystyi sieltä ottamaan kuvan, täytyi hänen käyttää keppiä ja pitkää laukaisunarua, sillä vallin yli ei ollut kurkistelemista. Tämäkin juuri lumen alta paljastunut näkymä keväältä 42 on kaatuneine ryssineen vallan sovelias sodanvastaisen propagandan väline.

Myöhemmin kesän jo lämmittäessä nahkaamme joku kameransa linjoille tuonut valokuvasi mm. periskooppia käyttävän Erkki Kyyhkysen ja etualalla nähtävästi polvillaan olevan Linturin. Haarakaukoputki paljastaa meidän poikenneen kesällä 42 Valkeasaaren tukikohdan tulenjohtopesäkkeessä. Koska se ei ollut kuin muutaman kymmenen metrin päässä omasta ns. kuolemanmontustamme, käväisimme siellä melko usein tiirailemassa kaukoputken lähelle tuomaa vihollisen etulinjaa ja siihen mahdollisesti tulleita muutoksia.

Kuva osoittaa, että olimme jo lapioineet routaisen syksyn jäljiltä mataliksi jääneet vartiopesäkkeemme normaaliin syvyyteen. Laiskoina suomalaisina pesäkkeitten väliset juoksuhaudat olivat sen sijaan niin matalat, että jokaisen, minun mittaisistani puhumattakaan, piti kyyristellä, ellei peräti kontata, kulkiessaan paikasta toiseen.