Siirtyminen asemasotavaiheeseen

Päästyämme Ohtaan enemmän tai vähemmän vihulaisia edestämme hätistellen pataljoonamme oli saavuttanut päämääränsä. Samalla Ohta oli sodanjohdolle tärkeä kohde sen suunnittelemassa puolustuslinjassa. Pysähdyimme hiekkaiselle harjanteelle, kaivoimme siihen matalat asemat ja miehitimme ne. Vasta sen jälkeen ryhdyimme ajattelemaan henkilökohtaista mukavuuttamme. Maasto oli siksi pitkälti taa ja eteen aukeata, että telttoja ei ollut mahdollista pystyttää. Nuotion virittäminen olisi ollut kuoleman kerjäämistä. Ainoa keino menestyä toisinaan aika viileänkin yön yli oli kaivaa tunnelinomainen kuoppa siihen rinteeseen, jonka laella asemamme olivat. Suhteellisen pehmeään maahan sen saikin helposti. Kun sinne ryömimisen jälkeen sijoitti repun oveksi, nukkuminen onnistui vallan hyvin niinä syysöinä, jotka komppaniamme oleskeli tuolla seudulla. Koska en muista tuolta ajalta juuri muuta kuin tuon linjaan asettumisen, en liene sanottavasti vanhentunut juuri tuolla Ohtan lohkolla. Toisaalta sijoittuminen muutamankin sadan metrin päähän vanhoista asemista merkitsi useasti siirtymistä aivan toisenlaiseen maisemaan, josta taas jäi aivan uudenlaisia mielikuvia. Niistä saatan kirjoittaa tässäkin tarinassani tietämättä hetkeä aiemmin kertoneeni jostakin tapahtumasta melkein kivenheiton päässä edellisestä. Varmasti seuraavassakin kappaleessa mainitsemani kellari sijaitsi melko lähellä Ohtaa tai jopa oli siellä. 

Ryhmämme saadessa majapaikakseen juuri mainitsemani sementtipohjaisen kellarin asunto-olomme hankaloituivat. Koska varustuksiimme ei koko sodan aikana kuulunut edes peitettä, patjasta puhumattakaan, luut ja lihat olivat kovilla. Lämpimyydenkin laita oli niin ja näin - tiedäthän kellarin koleuden jopa kesäaikana. 

Kun jossakin sotani vaiheessa ylitimme Mainilan kohdalla Rajajoen, pysähdyimme uteliaina tutkimaan sitä seutua, josta noiden kuuluisien laukauksien oli todettu ammutun. Rotkonomainen paikka oli valittu ihanteellisesti siten, että siellä tapahtunutta tulitoimintaa oli omienkin mahdoton havaita kuin korkeintaan korvillaan, jos vain estettiin sivullisten pääsy tuolle suppealle alueelle. Kun vielä kerrottiin, että ryssä joitakin tekosyitä käyttäen teloitutti tuohon provokatiiviseen tekoon syyllistyneen oman tykkinsä miehistön, kovin monia silminnäkijöitä ei parhaimmillaankaan jäänyt kertomaan tuosta katalasta operaatiosta.

Vaikka en viipynyt JR 48:ssa kahtakaan kuukautta, ehdin koluta keski- ja länsi-Kannasta ristiin rastiin. Siltä ajalta ovat jääneet muistiini sellaiset taistelupaikat kuin Siiranmäki, Ohta, Siestarjoki, Rajajoki, Kiisselinsuo, jossa haavoituin, Aleksandrovka, joukkojemme ristimä Sormenkärki, Hatsolanmäki, Harvasuo, Kivitie, Lempaala, Valkeasaaren asema ja rata sekä melko kaukana niistä ollut Valkeasaaren kirkonkylä. Paikat eivät tässä nimilistassani ole missään ajallisessa eivätkä muussakaan järjestyksessä. Nähtävästi osaan näistä tutustuin vasta siirryttyäni 43. Rajakomppaniaan tai mahdollisesti vasta JR 27:n asepuvussa. Nuo kaikki yksiköt toimivat koko sodan ajan melko lailla samoilla kohdilla, vaikka ne kuuluivatkin eri divisiooneihin.

Tuosta rajakomppaniasta en silti tiedä juuri mitään, vaikka palvelinkin siinä lähes kahdeksan kuukautta. Tietämättömyyteni johtuu ennen muuta huonosta muististani ja paljolti myös siitä, että tuon komppanian hääräyksistä ei ole merkkejä omistamissani sotilaallisia operaatioita kuvaavissa kartoissa. Ehkä komppania perustettiin niihin aikoihin, jolloin minut siirrettiin siihen ja nähtävästi sulautettiin aika pian lähtöni jälkeen johonkin rajajääkäripataljoonaan. Vähitellen olen päässyt uskostani - en tosin täysin -, että noihin operaatioihin ryhdyttiin minun vuokseni.

Pisimmän aikani, pitkälti toista vuotta, palvelin JR 27:ssä. Tuossa ajassa olisi luullut ainakin korsukavereiden nimien jääneen niin muistiini, että pystyisin heistä otetusta valokuvasta nimeämään jokaisen. Vaikka pojat ovat kasvoiltaan ja olemuksiltaan hyvinkin tutut, nimen voin antaa vain yhdelle, kyyhkystä kädessään pitävälle Erkki Kyyhkyselle. Hänetkin tunnen vain siksi, että hän tangeerasi elämääni jo ennen sotia ja jälleen niiden jälkeen. Huonomuistisuuteni on senkin ihmeellisempää, kun yhteiselossamme ei ollut pienintäkään rikettä. Näin jälkikäteenkin voin kuvasta todeta, että siinä seisoo ryhmä reiluja suomalaisia sotilaita. Kuvan ottaja, nähtävästi ryhmänjohtajamme, kuului varmasti samaan kelpo joukkoon.

Se valokuva, missä tähtäilen "emmallani" päin vihollista jossakin keski- tai länsi-Kannaksen lukemattomista pesäkkeistä, kuvaa melko hyvin asemasotavaiheen erästä totuutta. Kun tuo pesäke oli aika pitkään ryhmämme vartiopaikkana, muistan sen erittäin hyvin. Silti en pysty kertomaan kuvausaikaa enkä pesäkkeen summittaistakaan sijaintia kartalla. Sen sijaan tiedän ns. ei kenenkään maan olleen melko leveän - parisataa metriä -, koska olen uskaltautunut tutkimaan vihollisen linjoja tuhotun pst-tykin uusiokäyttöön otetun suojan rei'istä. Yleensähän olimme niin nokakkain itänaapurimme kanssa, että suora katseyhteys olisi ollut järjetöntä. Kuvassa olevaan ampuma-asentoonkin saattoi asettua vasta vihollisen hyökkäyksen aikana. Silloin ryssän tarkk'ampujat eivät omiltaan voineet toimia.