Vapaa-ajan puuhat

Radio / lehdet

Radio ei ollut vielä viime sotiemme alla aivan joka kodin kapine. Rintamalla niitä oli senkin harvemmassa. Ne muutamat, jotka tapasin eri yksikköjen korsuissa, olivat joukkue- tai korsukohtaisen aktiivisuuden aikaansaannoksia. Varmasti yksi jos toinenkin tavallinen sotilas olisi tuonut radion kotoaan, mutta paristokäyttöisiä ei niin vain ollut. Jos sellaisen sai jostakin hankituksi, piti sen käyttöä säännöstellä, jotta paristot kestivät, uusia kun ei hevin ollut saatavissa.

Kieltämättä radiot yleistyivät sodan aikana. Harvinaisia ne silti olivat loppuun saakka. Onneksi niitä oli yleensä aina jossakin korsussa niin lähellä meitä, että pysyimme melko hyvin ajan hermolla. Meidän ikäisillämme miehillä tosin ei vielä ollut kovin suurta intressiä kiinnostua suuren maailman asioista. Omissakin oli suremista.

Sodan pitkittyessä varmistettiin tiedonsaanti eri rintamanosilla perustamalla lehtisiä. Kannaksen armeijan korsuissa alettiin lukea Tapparaa, silloin tällöin ilmestynyttä kent­tälehteä, ehkä vuodesta 43 alkaen. Kävin ainakin kerran sen aika lähellä etulinjaa sijainneessa toimituksessa - eiköhän lehti painettukin samassa talossa - tapaamassa siellä työskennellyttä Vuollet-nimistä päätoimittajaa. Hän taisi myöhemmin jo siviilipuuhiin asetuttuaan pudottaa nimestään t-hännän pois. Itse käyntini syytä en muista, mutta kaipa se liittyi kirjallisiin mieltymyksiini.

Yhdellekään eturintaman korsukaverilleni ei tullut minkään lajin lehteä. Koska jo melko nuorena totuin pitämään päivälehteä melkein kuin osana minuuttani ja varmasti kaipasin sitä, lehden tilaaminen ei liene ollut mahdollistakaan. Kenttäpostilla oli tarpeeksi puuhaa tavallisten kirjeiden ja pakettien välittämisessä. Toisaalta varsinkin ensimmäinen sotavuosi oli joka suhteessa niin kaoottinen, että siihen ei olisi mahtunut ohuttakaan lehteä.

Upseerikouluun mennessäni ensimmäisiä ajatuksiani oli tilata sanomalehti. En tiedä koko tuossa tuhatpäisessä joukossa olleen ketään muuta, joka sai lehden joka päivä. Ainakin se herätti huomiota siinä määrin, että kurssikronikkamme mainitsee Uuden Suomen erääksi tärkeäksi persoonallisuuteni tuntomerkiksi. Siitä minun oli jälleen luovuttava muutettuani kokelaana etulinjan korsuun. Sinne tavallisella postiljoonilla ei ollut asiaa.

Kortinpeluu

Kun asemasotavaiheessa oli päästy rytmiin, jossa miehille jäi lepäilyn lisäksi muunkinlaista vapaa-aikaa, kortinpeluusta muodostui tärkein tapa kuluttaa aikaamme. Korsussa tai teltassa tuskin oli hetkeä, jolloin jotkut eivät ventissä tai pokassa katsoneet, kenelle rahat kuuluvat. Vaikka sanontani paneekin arvelemaan, että pelissä siirtyi omaisuuksia toiselta toiselle ja edelleen kolmannelle, todellisuudessa pelin panokset olivat vähäisiä. Eihän meillä rahaa vaatimatonta tiliämme enempää ollut. Päiväraha oli niin pieni, että sillä ei selvitty monenkaan pelissä koetun vastoinkäymisen yli. Ehkä jotkut pyysivät rahaa kotoaan, mutta tavallista se ei ollut. Minulla ainakaan ei ollut edes kohdetta, jolta pyytää. Silti olin melko innokas pelipöydissä viihtyjä.

Koska pelieni koko sodanaikainen tase jäi tasapainoon, en varmastikaan seurustellut neljän kuninkaan kanssa rahanhimosta. Sodassa kaikkienkin miesten arvomaailma oli vielä aika hyvin kohdallaan. Omaisuuden kartuttaminen ei etulinjassa liene ollut kenenkään mielessä. Siellä oli sentään kysymys niin paljosta enemmästä - ennen muuta omasta henkirievusta ja isänmaamme kohtalosta.

Useasti istuimme pelipöydässä myös tavallisen seurapelin, ristikontran, kasinon tai ns. katkon viihdyttämänä. Olihan meillä joukossamme niitäkin, joita rahapeli ei syystä tai toisesta kiinnostanut. Näin hekin pääsivät mukaan korsukunnan "sosiaaliseen elämään".

Hajunestoa tämäkin

Jonakin asemasodan päivänä joku pojista keksi oivallisen tavan viihdyttää sekä itseään että koko korsukuntaa. Samalla väheni asumistilaamme rasittaneen raskaan ilman ongelma. Tuo "puhdistamismenetelmä" oli yksinkertaisuudessaan vaikuttava: poika asettui selälleen, nosti jalkansa kohti korkeuksia, sytytti tulitikun ja asetti sen takamuksensa kohdalle. Kunnon töräys sytytti hetkessä metaanikaasun kirkkaaseen väläyksenomaiseen liekkiin. Nuori mies vielä hieman kehittymättömine aineenvaihduntoineen, epäsäännöllinen ja osin epäterveellinenkin ruoka takasivat sen, että kaasua riitti pitkäänkin tulitukseen.

Demonstraatio innosti hetkessä likimain kaikki muutkin harjoittelemaan juuri näkemäänsä. Kun korsun kymmenkunta poikaa pystytti patteristonsa ja alkoi yhtaikaisen tulituksen, vaikutti se aavemaiselta puolihämärässä valaistuksessa. Kun tuo tapa luonnollisesti kehittyi heti ensimmäisestä kerrastaan urheiluhenkiseksi mittelöksi, riehakkuudella ei ollut minkäänlaisia rajoja. Kisassa oli sekin siihen ryhtymistä helpottava piirre, että edes päällyshousujen riisuminen ei ollut välttämätöntä. Sehän ei olisi ollut luvallistakaan.

Vaikka palvelin useassa yksikössä, tapasin mokoman urheilulajin harrastajia vain yhdessä korsukunnassa. Sielläkin palattiin normaaliin elämänmenoon sen jälkeen, kun korsuumme levisi huhu, että jossakin naapuriyksikössä joku onneton oli tullut leimahduksen yhteydessä imaisseeksi tulen sisuksiinsa. Vaikka epäilin ja edelleenkin epäilen tarinan uskottavuutta, se aiheutti meillä vain muutamia viikkoja kestäneen tavan hylkäämisen.