Sodan raadollisuus

Kuva kertoo, minkälaiset olivat sodan jäljet Valkeasaaren aseman seudulla.

Mitään niin hirvittävää kuin sota ei voi olla olemassa. Vaikka sodista kerrotaan niin sanoin kuin kuvinkin, vaikka niistä esitetään toinen toistaan raaempia elokuvia, sivullinen ei voi koskaan tajuta sodan hirvittävyyttä. Sanoin on mahdotonta kuvata sitä kuin aivan pinnallisesti, filmit eivät voi koskaan esittää kuin leikkitappelusta. Todellisessa mylläkässä kamera säilyisi ehjänä vain hetken.

Siksi minäkään en edes yritä paneutua sotaan sen kaikessa karmeudessa. Vaikka sen osaisinkin, lukija ei sitä uskoisi. Sen kerran kun olen pyydettynä hairahtunut kertomaan muutaman ajatuksen jostakin sodan yksityiskohdasta, olen huomannut sanojeni sinkoutuvan yli kuulijain hilseen. He eivät usko edes siviilielämän sodan aikana voivan olla niin surkeata kuin mitä sen kokeneet tietävät.

Rintamalla oli pahinta jatkuvasta kuolemanpelosta johtunut epätoivo ja rasittavan valvomisen aiheuttama suunnaton väsymys. Toki tappelutilanteet ensinnä kaiken tuhoamaan pyrkivine tykistö- ja kranaatinheitinkeskityksineen ja sitä seuraavine mies miestä vastaan -kamppailuineen olivat tuon sodan kauhistuksen kohokohtia, mutta niitä ei viimeistä sotakesää lukuun ottamatta ollut kovin usein. Sen sijaan asemasotavaihe varsinkin syksyllä ja talvella 41-42, jolloin kaksituntisen vartiossa olon jälkeen sai vain toiset kaksi tuntia aikaa levätä, oli jo sellaisenaan tappavaa.

Vaikka näin jokaiselle jäikin vuorokaudesta 12 tuntia teoreettista vapaa-aikaa, se ei riittänyt alkuunkaan. Jo pelkät vahdinvaihdot usein aika pitkine ja hitaasti kuljettavine matkoineen esim. yölliseen kuulovartioon verottivat nukkuma-aikaa eikä ihmisen muidenkaan tarpeiden tyydyttäminen käynyt aivan hetkessä. Hengenelämän hoitamiseen ei jäänyt vähäistäkään aikaa. Paljon kokeneena uskallan väittää, että mies tuskin majaili Höyhensaarilla vartiovuorojensa välisenä kaksituntisena lepoaikanaan edes täyttä tiimaa.

Lepoaikaa lyhensivät myös ne hälytykset, joita sattui varsinkin oman hyökkäysvaiheemme lopussa. Ryssä ei silloin vielä ollut toipunut siitä, että me pelkällä olemassaolollamme raiskasimme sen pyhää maata - olimmehan Kannaksella Rajajoen eteläpuolella. Usein pienen vihollisosaston järkiin saattaminen vei väsyneen miehen koko huilausajan.

Tähän sopii lyhyt kuvaus siitä, miten vartiomies menetteli saadakseen kaverinsa nopeasti apuun. Hänen tarvitsi vain nykäistä pesäkkeensä reunustalla olevasta rautakoukusta muu­taman kerran. Tuosta pitimestä johti rautalanka suorinta tietä korsun seinälle ja saman tien sen läpi. Itse korsussa oli rautalangan päässä lehmänkello tai ainakin sitä muistuttava kapine. Vartiomiehen nykiessä lankaa korsun täytti niin kolkko ääni, että väsyneimmänkin oli loikattava Höyhensaarilta pahaan maailmaan.