Varsinainen sotani alkoi JR 48:ssa

1.9. marssimme jälleen tutulla tiellä, nyt takaisin asemalle. Junamatka johonkin tuntemattomaan paikkaan alkoi. Se jopa jää tuntemattomaksi, ellen jostakin syystä saa päähäni ottaa selville yksikön 0645 silloista sijaintia. Tuo HTK, Henkilötäydennyskeskus, armeijan slangissa Heinäntekokomppania, lienee ollut jossakin Viipurin lähellä, läänissä ainakin. En ymmärrä, miksi meitä pidettiin siellä yhdeksän päivän ajan. Loppujen lopuksi syy lienee ollut maallemme hyvinkin positiivinen: tappiot rintamilla olivat niin vähäiset, että täydennysmiehiä ei ainakaan kovin kipeästi tarvittu.

10.9. lähdin ainakin yksi kurssikaverini mukanani kohti inhaa itää, todellisuudessa tosin etelää. Jotenkin Paavo Pelttari, Turun poikia hänkin, ja minä suoriuduimme JR 48:aan, varsinaiseen sotatoimiyksikköömme, kenraalimajuri Blickin johtaman 2. D:n erääseen rykmenttiin. Tuo Kiteen ja kaiketi sen ympäristön miehistä koottu rykmentti oli juuri vallannut Käkisalmen ja pyrki nyt kohti etelää. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia sopeutua tuon vieraan heimon miehiin. Vaikka olinkin vain lyhyen aikaa tuossa yksikössä, uskallan väittää Karjalan poikia kunnon sotilaiksi. Olinhan silti oleskellut joitakin kesäloma-aikojani Aatos-setäni luona Jääskessä, joten olin jollakin lailla perehtynyt karjalaisten murteeseen ja hieman kansanluonteeseenkin. Olihan meillä lännessä yleisemminkin ehditty tutustua talvisodan jälkeen pitkin maatamme siroteltuihin Karjalan heimon jäseniin. 

Eversti K. T. Vartiovaaran alkuun johtama ja everstiluutnantti Y. V. Soran 5.8. komentoonsa ottama rykmentti oli alkanut sotatiensä ylittämällä rajan Simpeleen seuduilta. Sieltä se erinäisten koukkausliikkeiden jälkeen valtasi Käkisalmen, josta rykmentti Kaukolan kautta kiertäen ylitti monen muun yksikön tavoin Vuosalmen-Äyräpään kohdalla Vuoksen. Viikkoa ennen saapumistani rykmentti oli Vuottaan kohdalla murtanut vihollisen vastarinnan. Kuin palkkioksi siitä se oli päässyt Siiranmäkeen puolittain lepäämään. Sen tilalle siirtyi vihollisen takaa-ajajaksi JR 2. Oman rykmenttini tehtäväksi jäi kuitenkin selustoihin jääneiden vihollisosastojen vangitseminen tai tuhoaminen. Siitä kerron hetken kuluttua hieman lisää.

Saapuessani kiteeläisjoukkueeseeni se oli siis juuri asettunut hengähtämään. Lähemmin määriteltynä rykmentti muodosti ns. siilipuolustusaseman. Sain metsään pystytetystä teltasta oman sijani. Jostakin syystä itseni lisäksi meitä tulokkaita oli juuri tuossa teltassa runsaasti. Meidän kokemattomuutemme paljastui naurettavan järkyttävällä tavalla heti ensimmäisen yömme aamutunteina. Heräsimme hirvittävään paukkinaan. Siinä ei kauan silmiä siristelty, kun jo suuri osa teltan väestä syöksyi oviaukosta ulos ja etsiytyi saman tien mahdollisimman matalaan maastonkohtaan. Jotkut meistä huomasivat kenttäkäymälän kuopan selvästi alimpana notkelmana ja rojahtivat sinne.

Jäljessämme teltasta asteli muutama jermu mielestämme kuin mitään tajuamatta, asteli montun äärelle ja suihkautti keltaisen nesteen kuopassa makaavien alokkaitten niskaan. Samalla joku näistä jo talvisodassa ollut kertoi hyväntahtoisesti ammunnan äänien olevan peräisin satakunta metriä yläpuolellamme olevasta omasta kolmituumaisesta kenttäpatterista. Aika nolojahan me olimme ja osa meistä, tosin en onnekseni minä, jopa perinpohjaisen pesun tarpeessa, mutta opimmehan kerralla tosi vahvasti joitakin sodankäyntiin kuuluvia perusasioita.

Rykmentti ei saanut pitkään nauttia rauhan päivistä. Aivan täydellisiähän ne eivät tuohon aikaan olleet oikein missään koko Kannaksella, sillä siellä täällä jotkut erilliset vihollisosastot aiheuttivat häiriöitä jo pelkästään pyrkiessään omiensa luo. Jokaisen yksikön oli silloin järjestyttävä erilliseksi siilipuolustusasemaksi. Onneksi suomalaisia yksiköitä oli tuolloin Kannaksella niin runsaasti, että yhteisvoimin päästiin aika vähäisin vartiovuoroin.

Koska en ole pitänyt kuin aivan sodan viime vaiheista alkeellistakaan päiväkirjaa, minun on aivan turha yrittääkään kertoa askeleistani. Syyllistyisin vain tarpeettomaan valehteluun tai ainakin totuuden muunteluun. Niissä ovat monet muut ansioituneet paljon paremmin kuin mihin minä pystyisin. Mahdolliset divisioonien ja eri rykmenttien historiat luonnollisesti johdattaisivat minutkin nykyistä oikeammille jäljille, mutta tuskin tulen koskaan pitämään jälkieni nuuskimista niin tärkeänä, että ryhtyisin mokomaan vaivaan.

Eräät askeleistani tosin olivat niin jännittävät, etten ole voinut unohtaa niitä. Kun omat joukkomme etenivät pitkin Kannasta työntäen kiiloja lähinnä teiden suunnassa, niiden väliin jäi monesti aika laajojakin metsäsaarekkeita ja soisia seutuja. Jouduin kerran jos toisenkin pienehköön osastoon, yleensä noin ryhmän suuruiseen, jonka tehtävänä oli varmistaa, että hyökkäyskiilojen väliin jääneellä alueella ei ollut vihollisia tai jos oli, ne piti joko vangita tai tuhota. Tähän sopinee maininta siitä, että en kuullut koskaan minkään tahon käskeneen ampua vihollisia tarpeettomasti.

Harvahkossa metsässä tai suolla kulkeminen ei tuntunut kovin hankalalta. Sen sijaan eteneminen viidakkomaisessa lehtomaisemassa oli ahdistavaa. Kun risukkoa ja pusikkoa oli joka puolella kuin trooppisessa viidakossa, liikkumisemme ei yrityksistämme huolimatta voinut olla aivan äänetöntä. Kun luonnollisesti näkyvyyskin jäi vain muutamaan metriin, meillä ei olisi ollut paljon sanansijaa mahdollisessa yhteenotossa. Ihmettelen edelleenkin, ettei minun kohdalleni sattunut juuri tällaisilla usein monikilometrisillä taipaleilla yhtäkään todella hankalaa tapausta. Toisaalta vihollisten taistelumoraali oli niin alhaalla, että ne harvat noissa viidakoissa tavatut eivät yleensä turvautuneet vastarintaan. Omistaan eristettyjä vihollisia oli sen sijaan runsaastikin asutuilla seuduilla. Se todistanee, etteivät vastassamme olleet joukot viihtyneet metsissä. Sen sijaan suomalaiset hakivat vastaavissa tilanteissa suojaa kaikkein tiheimmistä ryteiköistä.

Toimimmehan me toki rintamaillakin. Hallussani oleva tuona aikana otettu valokuva Rajajoen asemarakennuksesta todistaa sen. Ihme kyllä muistan itse kuvauksen, mutta en sen sijaan itseäni lukuun ottamatta laiturilla poseeraavia sotilaita. Heistä kolme on tuttuja vain kuvan taakse kirjoitettuina niminä ja äärimmäisin oikealla ei sellaisenakaan: luutn. Närvänen, Lehtinen, Linturi. Lehtisen puolialastomuus ja meidän muidenkin kevyet asut todistavat vielä eletyn ensimmäisen sotakesän jälkilämmössä.