maanantai, 17. joulukuu 2012

Viron historiaa II

VIRON HISTORIAA II

Venäjän valtakunnan synty

Vuonna 862 Rurik Novgorodiin; varjagit (mm. venäläisten viikingeistä käyttämä nimitys) perustivat muita ruhtinaskuntia Polotzkiin, Smolenskiin, Kieviin. Vladimir tuli Mustalle merelle asti. Valtio vielä perin höllä. Varjagit vain suojasivat väestöä ja Bysantin-kauppaa ja väestö siitä hyvästä maksoi veroa. Muuta suoranaista suhdetta ei vielä ollut. Varjagien osaksi koitui tavallinen viikinkikohtalo: he sulautuivat maan väestöön (kuten kävi mm. Normandiassa). Kristinusko 988.
Jaroslav Viisas oli vilkkaassa yhteydessä lännen kanssa. Syntyi ensimmäinen lakikirja, jonka määräykset muistuttavat suuresti skandinaavista oikeutta. Slaavilaisuus tunki entistä voimakkaammin pohjoiseen suomalaisalueelle: Okan ja keskisen Volgan varret yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.
V. 1030 Jaroslav teki eestit veronalaisiksi ja rakensi Jurjewin linnan. (Se lienee ollut lähellä nykyistä Tarttoa; isäni tälle kohdalle kirjoittama Tallinna tuskin pitää paikkansa.) Tämä ryssien ensimmäinen herruus loppui pian, Jurjew hävitettiin. Jaroslav kuoli v. 1054. Valtakunta hajosi. Ruhtinaat, jotka kaikki olivat samaa sukua, pitivät suvun päänä Kiewin ruhtinasta, mutta tottelivat vain jos se oli itselle edullista.
Valopilkkuna Jaroslavin pojanpojan Wladimir Monomackin aika. Tämä oli oikeamielinen, joka koetti sovittaa ja ajoittain onnistuikin. W. valloitti Jurjewin ja Odenpâh'in ja teki eestit veronalaisiksi vuonna 1116. He vapautuivat Wladimirin kuoltua.
Lättiläiset Aan varrella joutuivat pysyvästi Polotskin ruhtinaiden veronalaisiksi ja Dünan (Tonavan) varrelle syntyivät Gerziken ja Kukenois'in (Kokenhuserin) venäläiset ruhtinaskunnat (en tiedä, mihin yhteyteen isäni rivien väliin kirjoittama Albertille 1209 kuuluu). Sivistyksellistä vaikutusta ei aluksi tapahtunut, kristinusko ei juuri levinnyt. Vain vero. Venäläistyminen ei kyllä ajan oloon olisi ollut vältettävissä, mutta sitte käänne... (jatkossa olevia paria pikakirjoitettua sanaa en pysty tulkitsemaan).

Viro Muinais-Liivinmaan osana

Kaarle Suuren aikana tehtiin ensimmäinen vastaisku slaavien kukistamiseksi, jotka germaanien vaeltaessa länteen olivat tunkeutuneet Elbelle ja Saalelle asti. Kaarle teki Elben ja Oderin väliset slaavit verovelvollisiksi. "Rautaisena aikana" nämä valloitukset menivät hukkaan, ja toinen eteneminen tapahtui Henrik I:n ja Otto Suuren aikana. Saalen ja Elben välinen alue liitettiin Saksaan Meissenin markkreivikuntana. Magdeburgin arkkihiippakunta syntyi idän käännyttämistä varten. Otto II:n Italiassa kärsimä tappio aiheutti uuden kapinan ja Otto III, pettyneenä maailmanvallanhaaveissaan luopui näistä alueista.
Kolmannen kerran valloitus alkoi vuonna 1147, mutta nyt johdossa olivat Saksan ruhtinaat: Albrekt Karhu valtasi Brandenburgin, Adolf von Schaumburg asettui Holsteiniin, kutsui tänne saksalaisia uudisasukkaita ja perusti Lübeckin. Sitten tuli voimakkaampi herra, Henrik Leijona ja alisti valtaansa Holsteinin, Mecklenburgin ja Pommerin.
Saksalaisia uudisasukkaita - Länsi-Saksassa liikaväestöä - vaelsi joukoittain ristiretki-innon valtaamina. "Nach Ostland wollen wir fahren". Luostareita, kaupunkeja; slaavit olivat hävittäneet Lybeckin, jonka Henrik Leijona perusti uudelleen v. 1158. Liike jatkui Oderilla, vastassa nyt Puola, joka oli kristitty maa. Toiminta oli suunnattava nyt toisaalle, Liivinmaahan.

Liivinmaalaisen ritarikuntavaltion alkuvaiheet

Edellä kulki kauppias (Gotlannin esim.), sitten pappi ja viimeisenä valloittaja. Gotlantilaisia asettui mm. Novgorodiin, minne perustettiin Pyhän Olavin Gotenhof (Kauppakonttori). Gotlantiin saapui myös saksalaisia ja nämä pääsivät mukaan Wisbyn kaupunginhallitukseen. Saksalaisia Gotlannista myös itään, Nevan kautta Novgorodiin ja Dünan suulle Liivinmaahan. Olivat kesän täällä, syksyllä palasivat takaisin.
Meinhard. Kauppiaiden seuraan liittyi eräs pappi, Meinhard, augustinolaismunkki Holsteinista, lempeä, hopeahapsinen vanhus, joka halusi saarnata pakanoille (n. 1180). Hän rakensi, saatuaan luvan Polatskin ruhtinaalta, jolle liiviläiset tällöin maksoivat veroa, Üxkülliin kirkon, josta tuli kristinuskon ja länsimaisen kulttuurin lähtökohta (1184). Meinhardin aloitteesta ja osaksi varoilla nousi Üxkülliin linna (v. 1185), josta hän uskonveljineen sai 1/5:n. Pian nousi toinen linna Holme'en (Martinsholm) Üxküllin ja Riian välille.
Vuonna 1186 Bremenin arkkipiispa määräsi Meinhardin liiviläisten piispaksi. Työ edistyi hitaasti, vaikka Aa-liiviläisten päällikkö Kauppo kääntyi. Kaste usein pestiin pois. Mutta Meinhardia ei päästetty poiskaan, jottei palaisi sotavoima mukanaan. Kesti paavin rohkaisemana kuolemaansa asti (1196).

perjantai, 16. marraskuu 2012

Viron historiaa I

VIRON HISTORIAA I
Luonnos Spreckelsenin Geschichte Estland -teoksen pohjalta
Tämän 24.1.1935 päivätyn tekstinsä syntymisessä isäni lienee käyttänyt lähes ainoana lähteenään Spreckelsenin kirjoittamaa teosta Geschichte Estlands. Koska tekstiä ei ole kirjoitettu luettavaksi, vaan sen luonne lienee muistionomainen, sitä on käsiteltävä kuin tietosanakirjaa. Vaikka olenkin täydentänyt tekstiä mm. lisäämällä siihen isäni pois jättämiä verbejä, joissain kohdin ajatus saattaa ainakin hetkellisesti katketa.
Koska isäni eteläisen sukulaiskansamme kohtaloita käsittelevä teksti on aika pitkä, olen jakanut sen seitsemääntoista erilliseen osaan. Pituus osoittaa, että isälläni oli lämmin suhde virolaisiin. Tässä kuten toki monessa muussakin mielessä olen isäni poika.

_____________________
Itämeren alueen varhaishistoria 
Itämeri syntyi jäämassoista vapautuneeseen alankoon n. 9000 e.Kr. Nimenä oli ensin Yoldiameri; tämä oli yhteydessä Pohjanmereen; suolainen polaarimeri. Ympärillä olevissa maissa vallitsi tundrakasvullisuus ja arktinen eläimistö.
Vähitellen maa nousi ja yhteys Pohjanmereen katkesi: Ancylysjärvi n. 7000 e.Kr. Ilmasto lämpisi, metsää alkoi kasvaa ja samalla keskieurooppalainen eläinmaailma työntyi tännekin: hirvi, metsä-kauris, karhu, susi, majava...
Ancylys-aikana n. 6000 e.Kr. ihminen ilmestyi Itä-Baltikumiin (läntinen B. oli vähä varhemmin tullut asutuksi). Kansallisuus ei ole selvä. Elettiin mesoliittisessä (mittelsteinzeitlich) luukulttuurissa: asukkaat valmistivat piikiveä ja kvartsia apuna käyttäen hirvenluusta aseita ja työkaluja. Tuli oli tietysti tuttu.
Kun maa nousi pohjoisessa ja laski etelässä, syntyivät Tanskan salmet; Ancalysjärvestä tuli Litorinameri, so. nykyisenlainen, n. 4000 e.Kr.
Vasta neoliittisesta ajasta meillä on vähän varmempia tietoja, vallankin 3. vuosituhannesta e.Kr., jolloin elettiin neoliittisen kulttuurin huippukohtaa. Tämän vuosituhannen keskivaiheilla Viro kuului kampakeraamisen asuinpaikkakulttuurin piiriin, joka käsitti myös miltei koko Suomen (yli 1/2) ja koko pohjois- ja keski-Venäjän (ja on tämän alueen neoliittinen pääkulttuuri). Nimitys johtuu saviastioista, joiden ornamentit oli painettu kampamaisella, hammastetulla leimalla (kam-paleimojen ohessa esiintyi koristelussa kuoppia). Kyseessä oli metsästäjä- ja kalastajakansan kulttuuri, joka kuului jakautumattomille suomalais-ugrilaisille heimoille. Kansa asui yhä vesien varsilla eikä tuntenut maanviljelystä eikä karjanhoitoa.
Vuosituhannen toisella puoliskolla näyttää maanviljelyskulttuuri saaneen jalansijaa: Bootaxtkultur, kirveskulttuuri, joka oli lähtöisin keski-Euroopasta ja jonka kannattajat olivat indogermaaneja. Tähän kuuluivat kauniit veneenmuotoiset kirveet ja lukuisat varsireikäkirveet. Maanviljelys kai kuokkaviljelystä, joka kuului naisille; miehet olivat sotureita, metsästäjiä, ehkä karjanhoitajia (Skandinaviassa karjanhoito ja kai Virossakin). Oltiin joka tapauksessa yhteydessä Skandinaviaan.
Pronssikausi (1500–500 e.Kr.) Vähä väkeä ja löytöjä. Esineet kaikki germaanisia, ilman suomalais-ugrilaista tai suomalaista leimaa kuten Suomessa. Löydetyt pääkallot ovat pohjoismaista rotua (pitkä kallo, kapeat kasvot).
Sitte seuraa 500:n vuoden tyhjä aika: esikristillinen rautakausi. Tänä aikana näyttää virolaisten maahantulo alkaneen.
Heti j.Kr. syntymän esiintyi Virossa, joka aika tiheään asuttu, uusi kulttuuri: alkoi vanhempi kristuksenjälkeinen rautakausi (I-IV vuosisata). Tämä germaaninen maanviljelyskulttuuri oli tullut meritse alisen Weikselin alueelta, ehkä Gotlannin kautta. Viro kuului tällöin sivistyksellisesti, ehkä valtiollisestikin itägoottien suureen valtakuntaan, muodostaen oman pienen kulttuurikeskuksensa, jonka vaikutus ulottui Lounais-Suomeen. Asuttiin kylissä, auraviljelys, kotieläimiä (hevonen, lehmä, lammas, sika, kana), kutomataito. Roomalaiset rahat osoittavat yhteyttä sinne, ainakin epäsuoraa. Tämän kulttuurin kannattajat olivat germaanisia kolonisteja, jotka (yläluokkana) välittivät länsimaista kulttuuria virolaisille.
V. 375 goottien valtakunta pirstaksi (hunnit): keskimmäinen rautakausi (V-VIII vuosisata) alkoi. Väestö väheni paljo, maahankaivetut aarteet ja varastot osoittavat olot epävarmoiksi. Aselöydöt todistavat samaa: sotainen aika. Germaaninen aines katosi (lähti vaeltamaan tai tuhoutui tai sulautui virolaisiin). Omaperäistä eestiläistä kulttuuria ei vielä kuitenkaan syntynyt. Pikemminkin vallitsi liettualainen kulttuuri eli oikeammin liettualais-lättiläisten asuttamain alueiden kulttuuri, johon germaanisuus vaikuttanut. Vähän näkyy suomalaistakin vaikutusta.
Nuorempi rautakausi (IX-XIII vuosisata): a) viikinkiaika (IX-XI), b. viimeinen pakanuuden kausi (XI-XIII).
Väestö: Nykyään Virossa virolaiset. Latviassa silloin viisi kansaa: 1) liiviläiset Riianlahden rannalla ja alisella Väinäjoella; 2) kuurilaiset Kuurin niemimaalla; tulleet kai valloittajina ja hallitsivat yläluokkana liettualais-lättiläistä väestöä; 3) semgallit; 4) selit; 5) lättiläiset (kolme vm. läheisiä sukulaisia). Näiden primitiivisten kansojen täytyi joutua sekä lännen että idän kansojen vaikutuspiiriin, ja niin "Schicksalsfrage" (kohtalonkysymys) tuli esille.
Ruotsalaiset viikinkiajalla ehkä ajoittain pitivät Viroa hallussaankin; vilkkaat suhteet, joista tähän aikaan kai syntyneet Kalevipoegin (julk. 1857) runot ovat saaneet jälkiä (kuvastuvat runoissa siis). Vuoden 1000 jälkeen viikingit kristityiksi, lopettivat ryöstöretkensä. Tilalle tulivat sotaiset eestit ja kuurilaiset, joten pakanuuden loppuaikakin oli läpeensä sotainen. Vallankin Öselin (Saarenmaa) merirosvot tekivät Itämeren rauhattomaksi. Myös eestit taistelivat eestejä vastaan, sillä valtiollista yhteyttä ei ollut.
Maa jakaantui maakuntiin, joita suot ja metsät erottivat, ja nämä taas kihlakuntiin, joiden keskuksena maalinn, linnamägi. Kihlakunta jakaantui markkeihin (aru, arve), jollaisen muodostivat useat kylät tai myös vain yksi.
Eesteillä ei ollut kuninkuutta eikä kiinteätä aristokratiaa, vaikka merkkejä siihen suuntaan on. Joka maakunnalla oli useita päälliköitä, jotka olivat yksityisten kihlakuntien vanhimpia (vanem). Mutta näillä ei näy olleen korkeampaa valtaa eikä vapaa väestö ollut niihin nähden riippuvaisuussuhteessa. Maakunnanvanhimmilla, joiden arvo oli perinnöllinen, oli usein huomattava maaomaisuus: linnoja, kyliä jne. Näiden vanhimpien rinnalla, jotka vastasivat esikarolingilaisen ajan yl-häisaatelistoa, oli paljon muita vanhimpia, joita voi verrata alempaan aateliin. He olivat kylien, linnojen jne. vanhimpia.
Näitä alempana oli kansan pääosa: vapaat talonpojat ja muita alimpina orjat, joita melko paljon. Koko väestö 150 000. Se eli kylissä. Talossa oli kaksi osaa: rehetuba ja rehealune. Peltomaan osuudet jaettiin - nähtävästi periodittain - yksityisille palkollisille (?Gesinden). Yksityisomistukseen voi peltomaata myös saada raivaamalla "pensasmaata". Yksityinen alue tarvitsi vain aidata ja se palasi yhteisölle, kun se jäi viljelemättä. Muuten kyläläiset käyttivät yhteisesti pensasmaata, metsää, niittyä, laidunta.
Viljelytapa oli kaksivuoroinen: viljaa ja kesanto. Pensasmaassa myös kaskettiin. Viljalajit olivat ruis, ohra, kaura, mutta myös vehnä. Humala ja pellava. Työkaluja: kynsi?-aura, äes, sirppi, viikate. Jauhettiin käsimyllyissä. Kotieläimiä: hevonen, lehmä, lammas, vuohi, koira, kana.
Muita elinkeinoja olivat metsästys, kalastus, mehiläishoito (metsäpuissa). Saviastiain valmistus oli vähän kehittynyt, sepäntaito korkealla. Hienot soljet (nappien tilalla), kaula-, ranne- ym. renkaat. Virolaisille ominaisia olkapäille kiinnitetyt kaksoisristineulat. Koristeet olivat yleensä pronssista, mutta eestit rakastivat erikoisesti hopeisia koruja.
Aseet puusta ja raudasta. Keihäs oli tärkein; jousi ja nuoli, miekka, tikari, kirves.
Kuolleet haudattiin sekä poltettuina että ilman, sekä kumpu- että laakahautoihin. Hautoihin pannut lahjat osoittavat, että uskottiin kuolemanjälkeiseen elämään.
Uskonto luonnonpalvelusta. Myös Taaraa (Allvater) kunnioitettiin. Uhrattiin, jopa ihmisiä. Oraakkeleja uhrieläinten sisälmyksistä, hevosten ja härkien käynnistä jne. Papistoa ei tiedetä olleen, kai kylänvanhin suoritti uhrit.

perjantai, 2. marraskuu 2012

Aleksis Kivi, osa 2

PUHE ALEKSIS KIVEN 100-VUOTISMUISTOPÄIVÄNÄ 9.10.1934, osa 2

 
Seitsemän veljeksen, tämän ilostelevan romaanin, kaikkein riemullisimpia kohtia on V luvussa esiintyvä vanhimman veljen Juhanin kuvaus Turun-matkastaan. Yleensähän Kivi kuvaa kaupunkia ja kaupunkilaiselämää hyvin harvoin. Hän oli maaseudun lapsi ja maalainen kaikilta vaistoiltaan, voisipa sanoa enemmänkin: hän oli ulkoilmaihminen, hänen henkilönsä eivät ole juuri koskaan edes tupaihmisiä, puhumattakaan siitä, että olisivat kaupungin kivimuurien asukkaita. Kivi rakastaa laajoja näköaloja, hän viihtyi paraiten Jumalan vapaassa luonnossa, miss' ei seinät hämmennä ja missä kattona on pyörryttävän korkea taivas. Kaupunki on hänestä ahdistava, peloittava, niin, se on hänelle tuskin muuta kuin turmeluksen ja kiusauksien paikka, ja sellaisena se esiintyy tässä Turun-matkan kuvauksessakin.
Teoksessa on juuri edellä kerrottu satu kalveasta immestä, joka ei ollut jaksanut voittaa eteensä sattunutta kiusausta, vaan oli antanut komeaksi, nuoreksi mieheksi muuttuneen vuorenpeikon houkutella itsensä syliinsä ja joutunut rangaistukseksi viettämään vuosia hirmuisen pitkiä peikon luolassa tämän orjana. Veljekset, jotka ovat tuskin muuta kuin suuria lapsia ja jotka eivät tee mitään eroa sadun ja todellisuuden välillä, säälivät onnetonta tyttöä, lukuunottamatta hurskasta Simeonia, joka kaikkialla vainuaa syntiä ja jonka mielestä tytön olisi pitänyt seisoa kiusausta vastaan. Kun Timokin antaa ymmärtää, että hänessä olisi miestä voittamaan vastaavanlainen kiusaus, tokaisee Juhani: Voi veikkoseni, luulenpa, että haastelisit vähän toisin, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Ja sitten seuraa Juhanin, yksinkertaisen maalaispojan, silmään piirtynyt katukuva meidän vanhasta Turustamme, tai olisi väärin sanoa yksinkertaisen maalaispojan, sillä Juhani on itse humoristi, joka tietoisesti ja tahallisesti piirtää turkulaisista pilakuvan, verrattoman koomillisen ja elävän. Minusta tuntuu, että Juhani turkulaista herrasväkeä kuvatessaan melkeinpä unohtaa alkuperäisen tarkoituksensa - hänenhän piti vain osoittaa, miten kaupunki saa ihmislapsen sydämen hemmahtelemaan, mutta hän innostuukin kuvaamaan ainakin yhtä paljon kaupunkilaisherrasväen naurettavuutta tai - käyttääkseni teoksen omaa sanaa - osoittamaan, että siinä on paljon ämmällistä.
Kiven runo Lintukoto vie meidät onnelankuvitelmiin, jotka ovat yhteisiä kaikille meille ihmislapsille, yhtä vanhat kuin ihmissuku. Jo historiansa hämärinä alkuaikoina on ihmisen onneton suku kuvitellut mielessään onnelaa, onnellista maata, onnellista valtiota, josta ovat poissa ristiriidat ja murheet, vaiva ja kärsimys, jopa kuolemakin, ja ennen kaikkea ovat tietysti runoilijat, joilla mielikuvitus on rikkaampi ja rohkeampi kuin tavallisilla kuolevaisilla, viihdytelleet mieltään tuollaisilla onnen mailla ja lumotarhoilla, niiden ikuisella keväällä, laululla, tanssilla, sydämen ja aistien riemulla. Aleksis Kiven, runoilijan, jolle elämä soi niin vähän onnen päivänpaistetta, mielikuvitusta houkuttelivat lakkaamatta kuvitelmat ikuisen onniautuuden maasta, niiden jälkiä tapaamme kaikkialla hänen runoudessaan, mutta ääriviivoiltaan selvimpänä piirtyy tämä onnela eteemme juuri Lintukoto-runossa. Se on tarina pienen pienestä kääpiö- eli kerikansasta, ikuisista nuorista, kauniista neidoista ja pojista, jotka viettävät ikionnellisia päiviään valtameren saarella, jolla vallitsee ainainen kesä, etäällä kaikesta pahasta, raskaasta ja painostavasta. Asuntona on heillä linna sievä, rakettuna linnunlaulupuusta, mutta toisin kuin yleensä onnelankuvitelmissa on Kivi tuonut lintukotoonsa myöskin työn, oikean suomalaisen maalaisaherruksen: pienet keripojat kyntävät ja niittävät, ja somat immet kutoa helskyttävät kangasta kaikuvassa luhdissansa. Työtä seuraa sitten leikki ja karkelo tai ehkäpä purjehdusretki, laivastona lumivalkeat joutsenet, joiden selässä tytöt ja pojat sylikkäin istuvat.
Näin loi Kivi runoelman yleismaailmallisesta aiheesta, mutta hän loi sen supisuomalaisen luonnon keskelle - tällä onnelan saarella kuhertavat Suomen teeret, kukkuvat Suomen käet, soittavat Suomen kyntörastaat -, ja sen ajujaimet viettävät osan ajastaan suomalaisen maalaisrahvaan tutuissa askareissa. Sen vuoksi tämä onnela-kuvitelma saattoikin niin sopusointuisasti viihdyttää runoilijan sydämen suurta kaipausta, runoilijan, joka hyvin tiesi, että tuollainen onnela on aina pysyvä tuolla puolen mahdottomuuden meren.
Kuvaus Vuohenkalman torpasta Seitsemän veljeksen viimeisessä luvussa vie meidät Eeron, veljeksistä nuorimman, kotiin. Meidän eteemme piirtyy mitä herkin ja hienoin idylli, perheidylli: suvisen ihana ilta torpan sunnuntailakeassa, lehditetyssä tuvassa, ja tuvan rahilla istumassa nuori, onnellinen äiti, lapsi sylissään - suomalainen madonna. Äiti hyräilee kansanomaista lastenlorua, ajatukset harhailevat sen viittomia uria, mutta pian johtuvat ne taas hänen lapseensa, hänen suvenihanaiseensa, jonka tulevaisuus häntä huolettaa. Yleisen käsityksen mukaisesti ei syvästi uskonnollinen Vuohenkalman Annakaan osaa kuvitella lapselleen mitään sen onnellisempaa osaa, kuin on kuolema nuorena, silloin kun tällä on vielä tallella lapsuuden viattomuus ja puhtaus. Sentähden kuule mun sydämeni laulu, sanoo hän lapselleen, se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan.
Ja niin laulaa äiti pienokaiselleen iki-ihanan Sydämeni laulun, jonka vieno hämäräntunnelma salaperäisellä tenhovoimallaan virittää mielen omaan vireeseensä. Laulun päätyttyä näemme äidin asennossa, josta voi tuntea kaikki Kiven hurskaat, syvien sielullisten kokemusten kypsyttämät naiset: äiti, lapsi sylissään, katsoo kauan ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen, hiilakkaalle, pilvettömälle taivaalle. Kun sitten hänen miehensä tulee metsästä ja istuu hänen viereensä ja hänellä näin on lähellään kaikki, mikä hänelle maailmassa on rakkainta, täyttää tämän ihanan sunnuntai-illan rauha ja onni hänen sydämensä niin voimakkaalla tunteella, ettei hän voi sitä rintaansa mahduttaa: hän painaa otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähtää väkivaltaiseen itkuun.
Tuskin on suomenkielellä kirjoitettu kauniimpaa suorasanaista kappaletta, kuin on tämä kuvaus Vuohenkalman torpasta. Se on kuin korvakuulon mukaan sävelletty, sen ihmeelliset, poljennolliset lauseet kuin keinuvat, sen sanat soivat kuin hiljainen musiikki.
Välittömästi tämän kappaleen jälkeen seuraa Sibeliuksen sävellys Sydämeni laulun sanoihin.

torstai, 18. lokakuu 2012

Aleksis Kivi, osa 1

PUHE ALEKSIS KIVEN 100-VUOTISMUISTOPÄIVÄNÄ 9.10.1934, osa 1

Siitä tavasta, jolla me nykypäivien suomalaiset suhtaudumme kirjallisuutemme suuriin merkkiteoksiin, luin pari vuotta sitten seuraavan kaikkea muuta kuin mairittelevan arvostelun. Kerran vuodessa, kulloinkin kysymyksessä olevan kirjailijan muistojuhlaa viettäessämme, olemme niihin aivan iki-ihastuneita, vakuutamme haltioituneina sekä toisillemme että ulkomaalaisille niiden erinomaisuutta, suurenmoisuutta, valtavuutta ja sitten seuraavana päivänä unohdamme ne kokonaisen vuoden ajaksi. Ja muuan pakinoitsija - taisi olla Kersti Bergroth - väitti äskettäin, että meillä sivistyneetkin ihmiset kaikessa hiljaisuudessa lukevat aivan erikoisella nautinnolla ala-arvoista kirjallisuutta, sanokaamme esimerkiksi Courts-Mahleria, mutta kun taloon tulee vieraita, katoaa Courts-Mahler salamannopeasti johonkin piilopaikkaan, ja vieraan astuessa sisään lepää pöydällä - kuin sattumalta siihen jääneenä - joku Koskenniemen Nuori Goethe tai vaikkapa Gobineaun Renessanssi.
Kai tässä parjauksessa - siksihän sitä tekisi mieli sanoa - on jonkin verran perääkin, kai asia todella on niin, että me luemme paljon ala-arvoistakin kirjallisuutta, vaikka emme kehtaa tunnustaa sitä edes lähimmille tuttavillemme, mutta kai me sentään luemme myös todella hyviä kirjoja muulloinkin kuin niiden kirjoittajien muistojuhlien päivinä. Yhdestä asiasta olen varma: ainakin on näin laita, kun on kysymys siitä kirjailijasta, jonka syntymän 100-vuotismuistoa nyt olemme kokoontuneet juhlimaan.
Suomen kansa ei tarvitse juhlavuotta sellaista, kuin on tämä vuosi, ei juhlapäivää sellaista, kuin on huominen, tajutakseen, tunteakseen sydämessään, että Aleksis Kivi on sen rakastetuin kirjailija; me emme vain puhu Kiven suuruudesta, me myös luemme Kiveä niin arki- kuin juhlapäivinäkin, me ihailemme, rakastamme häntä omimpana kaikista kirjailijoistamme.
En luule, että kansamme on oikein itsekään selvillä siitä, miksi juuri Kivi on sen sydämen rakkauden saavuttanut. Minusta tuntuu, kuin olisi kaikki, mikä ikinä liittyy tähän kirjailijanimeen, omiaan aivan erikoisella tavalla värähdyttämään meidän sydäntämme. Ei ole varmastikaan Suomen kirjallisuudenhistoriassa elämäkertaa, joka olisi niin syvästi liikuttanut meidän sisintämme kuin Aleksis Kiven. Köyhän kylänräätälin poika, polttava luomiskaipuu rinnassaan, ponnistelemassa puutetta ja nälkää, sairautta, kovasydämisiä velkojia, ymmärtämättömiä arvostelijoita, jopa pilkkaajia vastaan, kymmenen vuoden kuumeinen luomistyö, sitten kirkkaan hengen sammuminen, mielipuolisuus, vaivaishoitolaisuus ja ennenaikainen kuolema vain 38 vuoden iässä - siinä Kiven elämän ulkonaiset puitteet. Aleksis Kivi oli syksyn lapsi ja - kuten Eino Leino niin kauniisti laulaa - tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.
Mutta niin syvästi kuin Kiven elämäntarina onkin meidän mieltämme liikuttanut, vasta hänen teoksensa ovat tehneet hänet siksi koko kansan rakastamaksi kirjailijaksi, joka hän on ja on oleva niin kauan kuin Suomen kansa Suomennientä asuu. Kuvitelkaammepa suomalaista kirjallisuutta ilman Seitsemää veljestä, tuota valtavaa humoristista romaania, jonka Suomen kansasta antama läpileikkauskuva on vieläkin vertaistaan vailla, tai ilman Nummisuutareita, tuota verrattoman hupaisaa huvinäytelmää, jonka ylpeydellä luemme kuuluvaksi maailmankirjallisuuden huomattavimpien luonnekomediojen joukkoon ja joka yhdessä Seitsemän veljeksen kanssa osoittaa Aleksis Kiven pohjoismaiden suurimmaksi humoristiksi, tai ilman jylhää Kullervo-näytelmää tai ilman Leaa. tai Kiven väkeviä, tunnelmakylläisiä runoja. Miten ihanasti onkaan Kivi kirkastanut meille kotomaamme koko kuvan, sen ystävälliset äidinkasvot, niin että ne ovat lähtemättömästi painuneet sydämemme syvyyteen.
Mutta vaikka me olemme selvillä kaikesta tästäkin, vaikka me tiedämmekin, että Kiven suurimmat teokset ovat meillä yhä vielä lajissaan voittamattomat, emme voi tehdä hänelle täyttä oikeutta, emme käsittää hänen elämäntyönsä koko valtavuutta, ellemme tarkasta hänen tuotantoaan sen historiallisessa yhteydessä nähtynä hänen oman aikansa taustaa vasten. Kiven luomiskausihan sattui 1860-luvulle, jota yhdessä seur...(aavan kymmenluvun kanssa) meidän kirjallisuutemme historiassa nimitetään kansalliskirjallisuutemme perustavaksi ajaksi. Tällöin oli kirjallisuutemme isän, Mikael Agricolan, ajoista kulunut jo yli 300 vuotta, mutta tuon pitkän ajanjakson kuluessa oli suomalaisen kirjallisuuden kehitys ollut täysin pysähdyksissä. Vieras kansa ja vieras kieli olivat valtikoineet tässä maassa, ja maan pääkansallisuudelta, siltä, jolle isännyys oikeastaan olisi kuulunut, oli riistetty kaikki mahdollisuudet viljellä henkeään, kohota sivistykseen, ellei se tahtonut luopua siitä, mikä sille oli ominta ja rakkainta, äidinkielestään, ja muuttua ruotsalaiseksi. Ja kirjallisuutemme kehitys oli ollut tämän mukaista, s.o. sitä ei ollut tapahtunut ollenkaan. Suotta ei tämän kirjallisuuden vaiheiden ensimäinen kuvaaja, Julius Krohn, sanonutkaan, että hän oli voinut nimittää teostaan paremmalla syyllä suomalaisen "kurjallisuuden" kuin kirjallisuuden historiaksi.
Niiden kahden ja puolen vuosisadan aikana, jotka me Agricolan ajoista laskettuna olimme olleet Ruotsin vallan alaisina, olivat Europan muut onnellisemmat kansat, mm. ruotsalaiset, luoneet rikkaan, arvokkaan kirjallisuuden; meillä täällä Suomessa ei ollut tuona aikana ilmestynyt keskimäärin edes yhtä kaunokirjallista teosta vuotta kohti. Kirjallisuudenlajeista olivat vielä 1800-luvun puolivälissä, siis Kiven ensiesiintymisen aikoihin, useimmat milteipä syntymättä: novellinalalla meillä oli tuskin mitään, romaanin alalla ei mitään, draaman alalla tuskin mitään. Ja mikäli meillä kaunokirjallisia tuotteita oli, eivät ne kykene ainakaan nykyaikaisessa lukijassa herättämään muuta kuin historiallista mielenkiintoa, t.s. tämänaikainen kirjallinen tuote on mielenkiintoinen vain siksi, että se on syntynyt 70 vuotta sitten, siis vain korkean ikänsä, ei oman sisäisen arvonsa vuoksi. Tai asian voisi sanoa kolmannellakin tavalla: tämän ajan kirjallisia tuotteita mitattaessa täytyy käyttää niin sanoakseni suomalaista mittapuuta, joka on tuntuvasti lyhyempi kuin Europan suurissa sivistysmaissa käytetty; jos käytämme eurooppalaista mittapuuta, ei näille teoksille jää mitään arvoa. Vain lyriikan alalla oli kehitys ollut jonkin verran ilahduttavampi, mutta erinomaisena todistuksena siitä, että kehitys tälläkin alalla oli aivan alkutaipaleellaan, on, että suomalaisen taidelyriikan esikoinen, Oksasen Säkeniä, ilmestyi vasta v. 1860, jolloin Kiven luomiskausi jo oli alkanut.
Taiteellista proosaa eli suorasanaista ei tuona aikana ollut vielä varsin vakavasti edes yritetty kirjoittaa, suomalainen kirjakieli eli paraillaan äänenmurroskauttansa, ja niinpä saattoi Kivi itse sanoa, että hänestä lukiessaan oman aikansa suomalaista kirjakieltä tuntui, kuin olis pureskellut kiviä ja lastuja.
Näissä oloissa tuli Kivestä ensimäinen suomalainen kirjailija, jonka teosten suuruutta voidaan mitata ei vain suomalaisella, vaan myös europalaisella mittapuulla, ja tämä siitä huolimatta, että hänen osakseen tuli tuskin mitään siitä rohkaisusta ja tuesta, mitä merkitsee laaja, kiitollinen lukijakunta, ymmärtävä arvostelu ja riittävä taloudellinen kannatus. Leimasihan ajan arvovaltaisin taiteentuomari professori Ahlqvist Kiven pääteoksen, joka nyky-Suomen oppikoulujen äidinkielen opetuksessa on kohotettuna kunniapaikalle, epäsiveelliseksi teokseksi, joka on naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa ja jonka töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansan elämästä; ne ovat muka vain harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysi-järkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteen tuottamiksi.
Arvovallallaan Ahlqvist määräsi pitkiksi ajoiksi yleisön suhtautumisen Kiven teoksiin: niitä ei ostettu eikä luettu. Ja niin joutui Kivi, Suomen suurin kirjailija, elämään toisten armoilla, kärsimään jopa nälkää: itse hän laski ansainneensa kirjallisilla tuotteillaan keskimäärin noin 200 eli nykyisessä rahassa noin 2000 mk. vuodessa! Niin, vasta tätä taustaa vasten katsottuna esiintyy Kiven kirjallinen tuotanto oikeassa suuruudessaan.
Tavallisestihan jokainen kirjailija seisoo niin sanoakseni edellisen kirjailijapolven harteilla - meillä ei ollut mitään edellistä kirjailijapolvea, tavallisestihan kansa kunnioittaa suurimpina poikinaan, kantaa käsillään niitä, jotka ovat uskollisimmin pystyneet sen omaa olemusta taiteessaan kirkastamaan - meillä ei ollut mitään tällaistakaan. Meillä oli vain yksinäinen, suuri runoilijapersoonallisuus, joka tuntuu olleen vailla kaikkia niitä edellytyksiä, jotka tekevät hedelmällisen luomistyön mahdolliseksi, mutta tämä runoilija ammensi taiteensa ainekset oman sielunsa rikkaista kätköistä, hänen käsissään muuttuu "kirjallisuus" kuin taikaiskulla ihanaksi runsaudeksi: kun Suomen kansa saa luettavakseen ensimäisen alkuperäisen suomenkielisen romaanin, on se heti sellainen vuosisataisteos kuin Seitsemän veljestä; kun Suomen kansa saa nähdäkseen milteipä ensimäisen huvinäytelmän, mikä meillä on ilmestynyt, on se heti maailmankirjallisuuden suurimpiin kuuluva Nummisuutarit; kun Suomen kirjallisuuteen ensi kerran ilmestyy humoristi, on hän heti kaikkein suurimpia, mitä on koskaan ollut. Vankemmalle, lupaavammalle pohjalle, kuin oli se, jonka Aleksis Kivi suomalaiselle kirjallisuudelle loi, on harvan maan kirjallisuus perustunut. Kivestä, jonka rakentajat olivat hylänneet, oli tullut suomalaisen kirjallisuuden kulmakivi.
Mutta me olemme kokoontuneet tänne kuullaksemme Kiveä itseään. Minun pitäisi oikeastaan siis jo lopettaa, mutta kun teidän joukossanne on suuri osa sellaisia, jotka eivät vielä juurikaan voi Kiveä tuntea, koetan muutamalla sanalla helpottaa teille niiden hänen teoksistaan valittujen kohtien ymmärtämistä, jotka täällä tulevat esitettäviksi.

perjantai, 21. syyskuu 2012

Euroopan kirjalliset suuntaukset, osa 4

EUROOPAN KIRJALLISET SUUNTAUKSET 1800-LUVUN ALUSTA 1930-LUVULLE, osa 4
Uudet opit ja julistukset saapuivat nopeasti Suomeen ja saivat routavuosien vaikeasta ajasta taustaa ja vahvistusta. Muutos näkyi jo kirjallisuuden ulkoasusta. Realismi oli niin yksipuolisesti suosinut suorasanaista muotoa, että oikeastaan vain Kasimir Leino (1866–1919), Juhana Heikki Erkko (1849–1906) ja tavallaan myös Kaarlo Kramsu (1855–95) olivat edustaneet realismia runomuodossa. 1890-luvun keskivaiheilta alkaen runomittainen, kielellistä kauneutta ja sointuisuut-ta tavoitteleva esitys saavutti taas huomattavan merkityksen, ja runokieli hioutui ja hienostui. Nyt kelpasivat esimerkeiksi Eino Leino (1878–1926) jo mainittuine Kasimir-veljineen ja Larin-Kyösti (1873–1948). Proosakin sai uusia piirteitä, jotka antoivat sille enemmän eloa, väriä, sointua ja maalauksellisuutta.
Niin voimakas oli uuden suunnan vaikutus, että se ei ainoastaan ottanut valtoihinsa nuoria kirjailijoita, vaan veti myös mukaansa aikaisemman realismin ja naturalismin miehet ja naiset. Vuonna 1895 Minna Canth julkaisi näytelmänsä Anna-Liisa, joka osoitti, että hänen myrsky- ja kiihkokautensa oli ohi, hän oli kääntymässä yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisesta tarkastamaan ihmistä sinänsä ja hänen sisäisiä puutteitaan. Juhani Ahon kääntymistä romantiikkaan taas merkitsi hänen 1897 ilmestynyt historiallinen romaaninsa Panu. Santeri Ivalo alkoi nyt historiallisten romaaniensa sarjan, Erkko taas haki runonäytelmiensä Ainon, Kullervon, Pohjolan häiden aiheet Kalevalasta.
Kaikkia asemiaan realismi ei kuitenkaan menettänyt, sen huomaa varsinkin entisten realistien teoksista. Niissä kuvaustapa oli yhä realistinen, mutta aatepohja ja aiheet olivat uuden suunnan mukaiset (esim. Aholla). Olipa vielä aivan puhtaitakin realisteja, jotka uusi suunta jätti aivan kylmiksi, jotka jopa kehittivät realistista tekotapaa sekä aiheiden että muodon puolesta. Monet uusromantiikan ja symbolismin merkeissä alkaneet taas kääntyivät myöhemmin realismiin päin. Toisilla esiintyi samassakin teoksessa sekaisin sekä romanttisia että realistisia aineksia. Jonkinlaisen kuvan suunnan pyrkimyksistä antanee seuraava lyhyt pala Eino Leinon, joka jos kukaan oli koristeellisen romantiikan ja symbolismin miehiä, teoksesta Elämäni kuvakirja: Siinä hän lohduttaa ystäväänsä Akseli Gallen-Kallelaa (1865–1931), joka oli valittanut, ettei hän enää voinut nähdä luontoa yhtä realistisen värikkäänä kuin ennen nuoruudessaan viittaamalla niihin koristeellisiin kauneusarvoihin, joiden puolesta he kumpikin olivat aikoinaan taistelleet:
Ei ole syytä suruun, jos ei paista enää yhtä realistisesti nähtynä ja räikeänpunaisena hongan kylki. Ei ole syytä angervoitua mielialan, vaikkakaan ei valahda enää aamuisen aurinkomaiseman syliin yhtä heleähipiäisenä Väinämöisen käsistä Aino-neiti. Kaikki tuo tapahtuu kyllä, mutta vielä koristeellisemmin, koska se tapahtuu tarunomaisemmin, tyylitellymmin ja mielikuvallisemmin. Siis ei niin esineellisesti ja ikäänkuin kouraantuntuvasti enää, vaan taiteellisesti tahkotummin, ihanteellisesti ylhäisemmin ja yli-inhimillisemmin. Mikä olisikaan ihmisen kehityskulku, saati sitte taideniekan, ellei se olisi juuri nousua irti maasta, irti turpeesta, irti malleista, irti aineellisen maailman alati haihtuvista ja vaihtuvista ilmiöistä?
Tässä esiintyvä sana yli-inhimillinen johtaa meidät saksalaiseen filosofiin ja runoilijaan Friedrich Nietzscheen (1844–1900) ja hänen kuuluisaan yli-ihmisoppiinsa, jonka vaikutus näkyy meillä erikoisesti Eino Leinon ja Aarni Koudan runoudessa. Nietzschen yli-ihmisoppia ei kyllä ole niinkään helppo esitellä, koska hän esittää aatteensa aforismeina, hajanaisina mietelminä, eivätkä ne pääse missään teoksessa kiteytymään selväksi, ehyeksi kokonaisuudeksi. Nietzsche on jyrkästi ylimysmielinen, koko ihmiskunnan olemassaolon tarkoituksena ovat muka vain suuret yksilöt, yli-ihmiset. Ainoa pätevä aate on yli-ihmisen aate - ihmisen kehittyminen suureksi ja voimakkaaksi.
Nietzsche kuvailee yli-ihmisen Dionysoksen luonteiseksi: hän on täynnä elämän yltäkylläisyyttä, hänen ylitsevuotava voimansa purkautuu bakkantisessa, ylimielisessä elämäninnostuksessa, hän tanssii paljon. Kuitenkin Nietzsche toisin paikoin ilmaisee sen ajatuksen, että yli-ihminen ankarasti hillitsee kaikkia alhaisia pyrkimyksiä itsessään, eläen hienostunutta, ylevää henkielämää. Toisinaan Nietzsche näkyy arvelevan, että yli-ihminen on toteutuva korkeammassa ihmisrodussa, joka on kehittyvä valikoivan rodunjalostuksen avulla, samoin kuin nykyinen ihminen on kehittynyt apinasta (Käsitysjäänne 1930-luvulta).
Toisin paikoin Nietzsche taas väittää, että tuollainen yli-ihminen syntyy vain onnellisissa poikkeustapauksissa, useiden sukupolvien kerääntyneen elämänvoiman tuotteena. Maan tarkoituksena ovat vain nuo harvat yli-ihmiset; suurien joukkojen ainoa merkitys on siinä, että ne ovat välikappaleena, jotta joskus joku suuri ihminen voi esiintyä; muuten korjatkoon heidät paholainen ja tilastotiede. Yli-ihmisen kasvattamista varten Nietzsche julisti uutta herramoraalia: olkaa kovat, säälimättömät! Kristillinen siveysoppi - laupeuden, sääliväisyyden ja nöyryyden oppi - on hylättävää orjamoraalia. Vaikka Nietzsche usein nimittää itseään antimoralistiksi tai immoralistiksi ja näyttää saarnaavan täydellistä siveysopillista nihilismiä, on hänen varsinaiseksi johtoaatteekseen katsottava vaatimus, että entisen moraalisen ihanteen sijaan on asetettava toisenlainen ihanne.
Meidän Eino Leinomme luki Nietzscheä jo koulunpenkillä ja hän lausui kerran, että hän ei kai koskaan täydelleen vapautuisi Nietzschen vaikutuksesta. Nietzscheltä hän sai sankarinroolinsa, Nietzschen merkeissä ovat syntyneet hänen suurimman teoksensa, Helkavirsien, komeimmat runot. Niistähän ensimmäiset ovat miltei poikkeuksetta runoelmia sankareista, poikkeusihmisistä, jotka pyrkivät siihen, mikä näyttää olevan ihmiskyvyn saavuttamattomissa ja mikä on porvarilliselle kehitystasolle synti ja kauhistus.
Tämän yli-ihmisyyden loistavin ilmennys on Ylermi ylpeä isäntä, joka ajoi orhin alttarille, härjäsi veralta Herran: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei anele armahdusta". Yrjänällä on monta henkistä heimolaista: Tuuri, joka ylpeän voimansa tunnossa kuvittelee olevansa kuolemattomien jumalien sukua, Mantsi, joka saa heimonsa tekemään miehen tekoja, Pirkka puuhkalakki, joka armotta raivaa tieltään heikon, uneksivan orjanpojan, rikollinen, oman heimonsa pettäjä Räikkö, intohimoinen veljensä surmaaja Oterma ja naisensa pettämä Pyhä Yrjänä.
Yli-ihminen oli myös Kouta, kolkko miesi, joka kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata. Rohkeasti hän astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita.