Sotilaan budjetti
Korttipeli oli sodassa likimain ainoa asia, jossa raha "komteerasi". Luonnollisesti kanttiinissakin kului muutama markka, mutta siellä käyntiin oli jo käytännön syistä niin harvoin mahdollisuuksia, että noilla menoerillä ei ollut mitään merkitystä. Toisaalta kanttiinin tuotevalikoima jäi suurin piirtein ns. hopeateehen ja kirjoitusvälineisiin. Varsinaista vatsan täydennystähän sieltä ei saanut, koska meillä ei ollut elintarvikekortteja.
Tähän sopinee muutama lisäsanakin kanttiineista. Niillä ei monestakaan syystä voinut olla sitä merkitystä kuin nykyisillä sotilaskodeilla. Silloin harvoin kun yksikkömme asettui lähelle kanttiinia, poikkesimme siellä ennen muuta lepuuttamassa silmiämme niissä lotissa, jotka hoitivat kanttiinia. Toki emännät olivat sisustaneet tilansa mahdollisimman kodikkaasti ikkunaverhoineen ja pöytäliinoineen, ja siksikin pojat viivähtivät mieluusti tuollaisessa yleensä hyvinkin vaatimattomassa parakkityyppisessä rakennuksessa.
Tavallisen sotilaan päivärahan muistelen olleen 14–15 silloista markkaa, nyt v. 2009 noin 2,5 euroa. Mitä runsaammin sotilaalla oli natsoja tai peräti nappeja kauluksessaan, sen suurempi päiväraha oli. Melko hämärien mielikuvieni mukaan vänrikkinä saamani päiväraha oli noin kaksin verroin runsaampi kuin jonakin edellisenä vuonna rivimiehenä ansaitsemani. Kummallakaan ei silti ollut mitään käytännön merkitystä. Sen voin päätellä siitäkin, että sodasta kotiuduin olemattomista menoistani huolimatta jokseenkin pennittömänä, samassa taloudellisessa tilassa kuin mennessänikin.
Siviiliin palatessani en ollut vielä saanut käyttööni valtion maksamaa ns. kotiuttamisrahaa. Sen suuruutta en muista, mutta kylläkin sen, että vaikka olin tottunut pieniin tienesteihin, nuo Postipankin pankkikirjaan merkityt markat eivät hätkäyttäneet suuruudellaan. Niinhän toki piti ollakin; emmehän me olleet sotaa käyneet ansion toivossa.
Vaikka olen toisaalla kertonut sodan demokratiasta, ts. etulinjoilla ei ollut aikaa eikä intressiä saada taloudellista menestystä, aselevon tultua joissakin pojissa näkyi lievää pyrkyä sellaiseen. Aseiden vaiettua Suvannon kahta puolta muuan rahanhaistaja ryhtyi ennustajaksi. Vaikka sota Saksaa vastaan oli vasta alkamassa, spekuloi hän jo sen jälkeistä aikaa. Kaveri oletti rahan arvon silloin heikentyvän siinä määrin, että kolikoihin käytetty metalli nousee arvokkaammaksi kuin itse rahan ostovoima.
Spekulantti kiersi kämpältä toiselle ehdottamassa edullista vaihtokauppaa: hän lupasi kympin setelin kahdeksasta markan kolikosta. Itselläni ei ollut tarpeeksi kilisevää eikä siis kauppaakaan syntynyt. Monilla muilla sen sijaan oli kolikoita, ja rikastumaan pyrkivän rahapussin paino nousi kämppä kämpältä. Oletan, että tämä jossakin lähiyksikössä palvellut kaveri joutui kantamaan aika raskasta rahamassia pian alkaneella pitkällä patikkamatkalla. Kun suuri osa tavallisistakin sotilaista joutui sen aikana turvautumaan kulkuneuvoihin, rahankantaja oli varmasti lujilla.
Myönnän, etten ole aivan varma vaihdon kohteina olleiden rahojen arvosta, mutta vaihtosuhde oli ainakin meistä normaaleista sotilaista juuri niin epäedullinen spekulantille kuin miltä se nytkin tuntuu. Mikä oli lopullinen totuus, jäänee selvittämättä. Hauska olisi myös kuulla, miten rahanvaihtaja menestyi siviilielämässään. Ehkä hän sai kelvollisen finanssinokkansa ansiosta nauttia taloudellisesta vallasta ja menestyksestä.