Siellä ammuttiin kovilla

Vaikka kuvassa tähtäilen pikakiväärilläni vihollisen asemia, se ei varsinaisesti liity tarinaani. Itse kuvakin on selvästi poseerauksen tulos. Emme me sentään sotineet paitasillamme. Sen sijaan tässä oleva asemamme oli todellinen, juuri se, missä ryhmämme hoiti kokovuorokautista vartiovelvollisuuttaan.

Oudolta tuntuu, että vaikka noista ajoista moni merkittäväkin asia on unohtunut, muistan tämän poseeraukseni erittäin hyvin. Ehkä se johtuu siitä, että kameroita ei tuolloin ollut siviilissäkään kuin muutamilla, ei ainakaan meillä poikasilla. Kameroita ei siis liiennyt rintamalle saakka. Niistähän oli riesaa matkanteossa eikä maassa silti ollut filmiä edes tärkeään kuvattavaan. Minut ikuistanut oli nähtävästi ennen sotia hankkinut ylimääräistä filmiä varastoonsa.

Valokuvan kirvoittaman pohdiskelun jälkeen pääsen lopultakin itse asiaan:

Olisi hauska kertoa onnellisesti päättyneestä haavoittumisesta, johon liittyisi runsaasti henkilökohtaista sankaruutta, kuolemaa halveksivaa uljuutta ja jaloa uhrimieltä. Sellaiset teot ansaitsisivat päivänvalon suurin kirjaimin.

Miten mielelläni kertoisinkaan moisen tapauksen - semminkin, jos olisin itse sen päähenkilö. Huolimatta lentävästä mielikuvituksestani ja väljästä suhtautumisestani mukaeltuunkin totuuteen se jää tekemättä. Totta puhuen omassa haavoittumisessani ei ollut sankaritarinaan vivahtavaakaan. Vaikka siinä luonnollisesti oli sodan raakuutta - joskus jopa vaikutti kuin ihminen olisi halunnut pahaa lähimmäiselleen -, tapahtuma tuskin herätti huomiota omaa ryhmäreviiriä pidemmällä.

Elettiin vuoden 42 loppupuolta. Sotaa oli jo kestänyt pitkään, rintamat olivat vakiintuneet, ja me sotilaat suoritimme vartio- ja muut tehtävämme ammatillisen rutinoituneesti. Joukkueemme oli sijoitettu länsi-Kannaksella olevan suuren Kiisselinsuon laitaan. Ryhmällämme oli kyseenalainen ilo - kunnia se ainakin oli - ylläpitää pimeään aikaan jatkuvaa vihollisen tarkkailua kaukana suolla olevassa kuulovartioasemassa.

Vartion vaihdot olivat koko toiminnassa jännittävimmät. Monipolvisella puolisen kilometrin mittaisella polulla korsulta pesäkkeelle jokainen näköeste, oli se sitten pahaista pajukkoa tai jopa korkeata suoheinää, käytettiin hyväksi. Turvassa tunsi olevansa vasta turpeista kaarevaan muotoon rakennetussa pesäkkeessä. Kaksinen ei ollut sekään, runsaat kaksi metriä leveä ja n. 170 senttiä korkea. Pienuudestaan huolimatta se riitti, koska asemassa oltiin vain pimeän aikana. Ilta- ja aamuhämärät olivat silti hankalat illan ensimmäisille vartioon menijöille ja aamun viimeisille "kotiin" tulijoille. 

Etäisyys viholliseen oli niin pitkä - koko laajan suon selkä -, että meillä rivimiehillä ei ollut edes täyttä tietoa sen sijainnista. Kun vielä tulitoiminta oli vähäistä, huomasimme useasti ainakin osittain seisovamme varomattomuuttamme vallituksemme sivussa.

Elimme vuoden 42 marraskuun 27. päivän varhaisia hetkiä. Kuvittelemani tai todellinen liike - samantekevää - etumaastossa hairahdutti minut taas kerran liian sivulle. Silloin tunsin vasemmassa käsivarressani iskun, jonkalaisen kuvittelisin saavani, jos joku löisi vahvalla parrulla käsivarteeni. Kolaus heitti minut pitkin pituuttani maahan. Siinä kieriskellessäni puolittain huumaantuneena totinen parivartiotoverini Erkki Kyyhkynen kumartui huolestuneena puoleeni.

Kyyhkynen diagnostisoi vaivani heti. Hän oli kuullut räjähtävien luotien - oma tarinansa ja ihmetyksensä muuten olisi, mistä niitä kansainvälisten sopimusten vastaisia luoteja lenteli, silloinen vihollisemme kun ei niitä väittämänsä mukaan käyttänyt! - sarjan kimahtelevan rintavarustuksessamme ja takanamme olevissa pensaissa.

Verta ei näkynyt missään. Sitä ei tulvinut hihansuusta eikä se kostuttanut asetakkiani, kuten ensi tai oikeastaan toisessa säikähdyksessäni pelkäsin. Kuitenkin edelleen pahinta aavistaen revimme auki asetakkini hihaa - pihistimme sitä hartaammin kuin korttia venttipelissä -, kunnes pääsimme puoleenväliin kyynärvartta. Siinä näkyi luodin pieni menoaukko. Tuloreikä, suhteellisen siisti sekin, oli vastakkaisella puolella hyvin lähellä kyynärpäätä. Onnekseni kohdalleni oli sattunut tavallinen luoti, joka vielä käyttäytyi, vaikka kulkikin melkoisen matkan pitkin käsivarttani luultavasti kyynär- ja värttinäluiden lomitse kumpaakaan katkomatta, sota-aseelle täysin sopimattomalla tavalla.

Viitisen viikon kuluttua olin jälleen yksikössäni. Tapahtuma unohtui niin itseltä kuin muilta. Se ei edes ylittänyt uutiskynnystä sotilaspassiani täytettäessä, puhumattakaan siitä, että haavoittumisestani olisi joskus mainittu sukkanauhojen kera tai ilman.

Nelisenkymmentä vuotta haavoittumiseni jälkeen ryhdyin tutkimaan, oliko tuo tapahtuma tosiaankin niin mitätön, ettei siitä jäänyt merkkiäkään muualle kuin omaan muistiini ja jossain määrin nahkaani. Myös punervassa LT -kortissa (Lääkärintarkastuskortti) kenttäsairaala-aikanani näkemäni epämääräinen merkintä kysymysmerkkeineen haavoittumisestani kiihotti haluani saada selvyys asiasta. Koska olen kuitenkin käsitellyt tuota kysymystä omassa erillisessä kirjelmässään, en puutu siihen tämän pidemmälti. Sen tosin kerron, että kesäkuussa 2002 sain Pääesikunnasta muhkean kirjeen. Kuoressa oli Mannerheimin allekirjoittama todistus haavoittumisestani ja urheudestani v. 1942 sekä prenikka, Vm. 2. Tapaukseen jää enää ainoaksi virheeksi  - ellei Mannerheimin pitkäikäisyyttä ihmetellä! - sotilasarvoni. Todistuksessa tulen koko lailla ennenaikaisesti jo v. 42 ylennetyksi yliluutnantiksi. Kyllähän se minulle, silloiselle sotamiehelle, sopii. Haluamaani kokonaisuutta se ei riko. Korkeintaan erhe vain todistaa myöntäjän jättäneen ajattelemisen kesken.

Kertomassani jos missä pätee sanonta, että yrittänyttä ei laiteta, vaan joskus jopa kiitetään.

Kun Erkki Kyyhkysen Tapio-poika toi vuoden 2010 lopulla luettavakseni jo kauan sitten kuolleen isänsä sotapäiväkirjan, vakuutuin lopullisesti haavoittuneeni. Päiväkirjassa on seuraavanlainen maininta:

”26.11. (1942) Olavi Linturi haavoittui tänään ollessamme vartiossa. Luoti meni kyynärvarresta läpi. Siihen tuli aivan viereen räjähtäväkin, joten siinä olisi voinut käydä pahemminkin. Harvoin ryssä siihen pesäkkeeseen kyllä ampuu, mutta sattuipa nyt vain osumaan.”