Pekka Siivolan suku oli lähtöisin Luhtikylän Keiturista tai kenties Keiturilta – saat valita. Suvun alkuperäinen nimi oli Sihvola. Kun talon vanhin poika peri tilan, lähti nuorempi opin tielle. Erottuakseen veljestään tämä Karl Viktor-niminen poika muutti nimensä Siivolaksi.
Valmistuttuaan Karl Viktor toimi ainakin senaatin kopistina ja viimeisessä virassaan Haminan postimestarina. Hän sai surmansa onnettomassa veljessodassamme. Ns. Kouvolan veripellosta löytyneen isän kohtalo koski niin kipeästi poika-Pekkaa, että hän päätti jatkaa taistelua ns. heimosodassa.
Pekka Siivola syntyi samana vuonna kuin isäni. Minun olisi ollut aika luontevaa valita hänet melko hiljattain kuolleen isäni jonkunlaiseksi korvikkeeksi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan pysyvimmät muistoni Pekasta liittyvät seesteisen yhdessäolon toverillisiin, harvoin tosin kahdenkeskisiin, tuokioihin. Niin miellyttäviä kuin ne olivatkin, niistä puuttui se aines, joka juuri nyt, menneitä muistellessa, olisi paikallaan. Tuokioissa ei ollut sellaista dramatiikkaa, josta olisi jäänyt selkeitä muistiin piirtyneitä kuvia.
Ainekset värikkääseen kirjalliseen asuun siis puuttuvat. Yksinkertaisesti sanoen suhtauduin Pekkaan heti alusta pitäen kuin hyvään kollegaan ja melko pian myös ystävään. Se ei loppujen lopuksi ollut aivan luonnollista, sillä meillä ei ollut paljonkaan yhteistä. Pekan opetusaine matematiikka oli akilleenkantapääni, mutta ymmärsin sentään antaa arvon matemaattiselle lahjakkuudelle ja ennen muuta ymmärsin salata oman matemaattisen kyvyttömyyteni. Siitä, miten Pekka suhtautui minun aineeseeni, tuskin oli koskaan puhetta.
Eräässä mielessä olimme kuin yhtä ja samaa puuta: kumpikin oli toiminnallaan osoittanut isänmaanrakkautensa. Pekalla se oli jopa laajentunut heimoveljeyteen: hän osallistui oman maamme itsenäistymisen jälkeen everstiluutnantti Hans Kalmin johtaman ns. Pohjan Poikain pataljoonan sotatoimiin Virossa. Minä taas olin liittynyt vapaaehtoisena kesällä 1941 jatkosotaan, jolla pyrimme palauttamaan maallemme siltä talvisodassa riistetyt alueet. Vaikka keskustelumme eivät juurikaan sivunneet näitä kysymyksiä, emme me saman hengen miehet niitä salassakaan pitäneet. Silloisen aikakauden ankeassa ilmapiirissä tosin vältettiin näitä puheenaiheita.
Pekka Siivola oli ennen sotiamme ollut yhtenä pelaajana siinä joukossa, joka harrasti aikanaan maassamme hyvinkin suosittua seurapeliä, skruuvia. Muina pelaajina olivat ainakin agronomi Arvi Juonala ja tilanomistaja Uno Oesch. Neljättä tuskin koskaan tapasin ja siksi olen unohtanut hänen nimensäkin.
Herrojen peliareena oli jo aika lailla kesannolla silloin, kun joku heistä keksi ryhtyä opettamaan minua pelin saloihin. Koska vanhat herrat Juonalaa lukuun ottamatta eivät aina toimertuneet puuhaan, joukkoon saatiin Veli Kormi ja samoihin aikoihin myös Pauli Kaitila, josta aikaa myöten tuli huomattava orimattilalainen teollisuusmies.
Koska Pauli ja minä olimme täydellisiä noviiseja, vanhoilla herroilla täytyi olla melkoisesti kärsivällisyyttä opettaessaan meitä. Joka tapauksessa tutustuimme tässä arvokkaassa seurassa melko perusteellisesti tuohon minusta mielenkiintoiseen peliin. Onnistuimme, vaikeasti tosin, saamaan joukkoomme uusia pelaajia vanhojen siirryttyä sivuun.
Vaikka olen jo hairahtunut Pekan ajan ulkopuolelle, jatkan orimattilalaisen skruuvin historiaa sen todennäköiseen päättymiseen saakka. – Kun Lauri Palokangas saapui yhteiskoulun rehtoriksi, olivat hänellä jo tullessaan vanhan pelimiehen vaistot ja kokemukset. Pauli Kaitilan naitua nuoren helsinkiläistytön aviomies ryhtyi saman tien valmentamaan Eeva-vaimoaan pelaajaksi. Siihen nuorella rouvalla olivatkin luontaisen hyvät edellytykset. Meillä miehillä oli useinkin vaikeuksia säilyttää kasvomme hänen seurassaan.
Tulin juuri edellä maininneeksi sen nelikon, joka pisimpään uhrasi yhden viikottaisen yönseudun seurusteluun neljän kuninkaan valtakunnassa. Vasta parinkymmenen pelivuoden jälkeen joukkomme hajosi. Kun jotkut pelaajista kiinnostuivat bridgestä ja siirtyivät Lahden pelikasinoihin, misèretä, suomalaisittain misääriä, tietääkseni vain skruuville ominaista pelimuotoa, ei liene pelattu Orimattilassa. Käsitykseni tosin perustuu pelkkään arveluun.
Pekan toinen etunimi oli kaikessa yksinkertaisuudessaan Pikku. Varmasti se sopi hyvin sille poikaselle, jolle nimi aikanaan annettiin. Aikamiehelle, jolla sieluni silmin mitattuna oli pituutta 185 senttiä ja painoa ainakin 100 kiloa, Pikku-nimi sopi mahdollisimman huonosti. Toisaalta ihmiset ovat aina pitäneet vahvoista kontrasteista; esimerkiksi Robin Hoodin romuluista adjutanttia nimitettiin Pikku-Johniksi. Ihmeellistä kyllä oppilaat eivät kutsuneet maisteri Siivolaa Pikku-Pekaksi, vaikka se olisi ollut täysin papinkirjojen mukaista.
Pekkaa ajatellessani mieleeni palautuu eräs muistuma. Ikävä kyllä olen unohtanut muutaman herkullisen nyanssin sen alusta, mutta saapahan kelvata näinkin. Vitsikkyytensä lisäksi se kuvaa aika hyvin Pekan päällisin puolin juron hiljaisen luonteen humoristista puolta:
Välitunnilla joku meistä pöydän ympärillä istujista kertoi kuulleensa opettajasta, johon oppilaat suhtautuivat pelonsekaisella kunnioituksella. Erään kerran kyseinen katederihirmu kovisteli joltakulta ujolta oppilaaltaan vastausta päivän läksyä koskevaan kysymykseensä. Samalla kun koko luokka kuuli toverinsa vapisevin äänin sanovan vastauksen - oikean muuten -, pojan jalkapohjien tienoille ilmestyi vähitellen laajeneva vesilaimiska.
Se oli todella tyhjentävä selvitys, totesi Pekka kertojan lopetettua anekdoottinsa. Vasta tuon sanottuaan Pekallekin selvisi, miten osuvasti hän tuli kuvanneeksi erästä mennyttä tuokiota jossakin maamme oppikoulussa. Tavallista tyytyväisempi myhäily Pekan kasvoilla osoitti, että hän eli muutaman tovin iloisuutensa huippuhetkiä. Me muut tuskin pysyimme naurultamme tuoleillamme. Pekka sen sijaan ei sortunut noin karkeaan ilonpitoon. Ylimalkaankin voi sanoa, että jos joku väittää kuulleensa Pekan joskus ääneen hohottaneen, hän syyllistyy melkoiseen liioitteluun.
Kertomani tarina laimistuu siksi, etten saa mieleeni mainitulla tunnilla esitettyä kysymystä enkä siksi luonnollisesti vastaustakaan. Sen vain muistan, että ne yhdessä antoivat kertomukselle oman pirteän mausteensa. Pahasta ei myöskään ole tietää, että kenties joskus jonkun Pekankin oppilaan pöksyt saattoivat kostua kesken tunnin. Ainakin kerrottiin erään jo seisomaan nousseen oppilaan pudonneen persuuksilleen Pekan yht'äkkisen karjahduksen voimasta.
Vaikka juuri kertomassani esimerkissä lieneekin liioittelun höystettä, Pekka oli ankara ja vaativainen opettaja. Siksi häntä luonnollisesti ainakin heikoimmat matemaatikot jonkun verran pelkäsivät, mutta koska Pekka oli vaativuudestaan huolimatta humaani ja ehdottoman oikeudentuntoinen, koulussa kaikki kunnioittivat häntä. Oppilaitten suuri enemmistö arvosti Pekkaa suuresti sekä ihmisenä että opettajana. Tavattuani elämässäni monia hänen entisiä oppilaitaan en ole kohdannut yhtäkään, jolla olisi huonoja muistoja tästä opettajastaan.
