Sabotööri koetteli korsuamme
Korsumme, jonka edustalla istun tässä valokuvassa korsukavereideni keskellä, oli niin tyypillinen noilla Kannaksen rintamalinjoilla, etten pysty sijoittamaan sitä mihinkään määrättyyn paikkaan. Toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä asuin jatkosodan aikana niin monessa korsussa – varmasti kymmenissä -, etten alkuunkaan muista niistä kuin muutaman. Joka tapauksessa tässä näkemäsi muistuttaa niin suuresti sitä korsua, josta kerron hetken kuluttua, että jopa voisi olla se, elleivät kavereitteni nimet todistaisi aivan muuta. Ne viittaavat kiteeläisyksikkööni, ensimmäiseen rintamajoukkueeseeni, jossa palveluni tosin ei kestänyt kahtakaan kuukautta.
Pojista en tietäisi mitään, ellen aikanaan olisi kirjoittanut kuvan taakse heidän nimensä, ikävä kyllä vain sukunimet. Eturivin pojat olivat vasemmalta alkaen Pennanen, Tuhkanen, Laamanen ja Rouvinen, takarivin Kuutti, minä, Palovaara ja Kivelä.
Siirryn varsinaiseen asiaani, Valkeasaaren lohkolla olleeseen omaan korsuumme. Eräänä yönä se ja sen miehet kokivat uskomattoman tapahtuman. Vihollinen tai luultavasti pari oli päässyt pujahtamaan linjamme läpi kaiketi jostain harvaan vartioidusta kohdasta. Niitähän oli mm. soisissa maastoissa. Luultavasti ryssät olivat kulkeneet meidän puolellamme useiden öiden aikana ties kuinka pitkän matkan ja aiheuttaneet toimillaan paljon vahinkoa. Erään yönsä taipaleena heillä oli takanamme olleen Rajajoen ylitys kohti meidän korsuamme. Keskellä yötä sen ovi avautui, kasapanos heitettiin sisälle pahaenteisin suomenkielisin terveisin.
Panoksen, joka vieri makuulavamme alle ja räjähti siellä, täytyi olla kooltaan vaatimaton, koska räjähdyksen seurauksena yksikään meistä ei vammautunut pahoin. En muista kenenkään käyneen Jsp:tä, joukkosidontapaikkaa, pidemmällä. Kuulo toki meni muutamalta, mutta sekin palasi aikanaan ennalleen. Niin ainakin silloin oletimme. Vuosien jälkeen tosin on huomattu, että moni räjähdyksessä vain hetkeksi kuulonsa menettänyt on myöhemmin siviilissä kärsinyt tuon aistinsa heikkoudesta ja jopa täydellisestä kuuroudesta. Siitä omassakin tuttavapiirissäni on useita esimerkkejä. Yleensä heillä on myös tieto tapahtumasta - juuri kertomani tapaisesta -, joka nähtävästi on aiheuttanut kyseisen vaivan.
Kasapanoksen pienuus ja suunnaton onnemme eivät yksin voi selittää pelastuksemme syitä. Makuulavan vahvuus ja se, että katto nousi päästäen pahimmat paineet ylös ja ulos, olivat ratkaisevat. Onneksi myös suoraan räjähdyksen kohdalla olleet miehet olivat vartiossa. Loppujen lopuksi pääsimme niin vähällä, että katon ja lavalautojen ojentamisen ja osittaisen uusimisen jälkeen saatoimme jatkaa asumistamme.
Mihin sabotöörit matkasivat meiltä lähtönsä jälkeen, jää selvittämättä. Omalle puolelleen he eivät voineet paeta meidän lohkomme kohdalla, sillä miehityksemme oli tiivis. Heidän oli pakko palata Rajajoen toiselle puolelle, siis ”viralliseen” Suomeen, ja sieltä kenties seuraavaan tihutyöhön. Toisaalta parilla miehellä ei voinut olla mukanaan kovin massiivista kasapanosmäärää. Jo pelkästään huomaamaton liikkuminen pimeydessä edellytti kevyttä askeltamista, joten oletan miesten suunnanneen meiltä lähdettyään matkansa sille harvan vartiomiehityksen alueelle, lähinnä kilometrien levyiselle suoalueelle, jolta olivat tulleetkin.
Älä tuijota vihollista aurinkolasien läpi
Jossakin yksikössä meitä tulijoita varoitettiin käyttämästä aurinkolaseja vartiopaikalla. Vaikka sellaisia ei tuohon aikaan juuri ollut varakkaampienkaan silmien suojana, aivan harvinaisia ne eivät silti olleet. Minulle opetuksella oli sillä hetkellä vain teoreettinen arvonsa, mutta varoituksen jälkeen ainakin vältin hankkimasta aurinkolaseja. Uskoin niistä helposti voivan heijastua valoa vihollisen tarkk'ampujan silmiin silloinkin, kun lasien käyttäjä nojaa pesäkkeensä takaseinään ja seuraa etumaastoa vain ampuma-aukon kautta. Juuri vasta-auringonvalon vähentämiseksihän lasien käytön saattoi ymmärtää. Ikävä vain se sopi myös viholliselle.
Eräänä päivänä taluttelin muuatta haavoittunutta toveriani Jsp:lle. Toimenpideteltan läheisyydessä havaitsin muutamien kaatuneiden lisäksi selällään makaavan sotilaan, jonka silmillä olivat tummat aurinkolasit. Tarkastelin poikaa kuin tunteakseni, saman lohkon miehiä kun sentään oltiin. Toisaalta hieman ihmettelin, miten niin ehjän näköinen mies makaa vainajien joukossa. Vasta silloin huomasin hänen vasemmassa linssissään pienen reiän. Salaisuutta ei enää ollut. Harmittelin vain, että mies ei ollut saanut samaa valistusta kuin minä tai hän ei ollut ottanut sitä tarpeeksi vakavasti. Toinen vähäisemmän ihmettelyni aihe oli, miten luoti oli voinut läpäistä pään veren vuotamatta. Kai sitä silti oli maassa pään alapuolella.
