Vaihtelu virkistää

Tavallisena siviilihokemana tuon otsakkeen ajatuksen ymmärtää vallan hyvin. Vakaat olot tylsistyttävät ja yksi ja toinen alkaa odotella jotakin repäisevää. Rintamaolosuhteissa ei sen sijaan olisi luullut kenenkään mieleen tulleen kaivata vaihtelua niinä harvoina aikoina, jolloin huilailtiin parin kuukauden tappelujakson jälkeen suunnilleen pataljoonan esikunnan korkeudella eli kilometrin parin päässä etulinjoilta. Siellä jossakinhan ei ollut olemisen laadussa kuin kaksi variaatiota, joko elämä juoksuhaudoissa tai lyhyet tauot niiden takana. Mitään laiskottelua nuo jälkimmäisetkään ajat eivät olleet. Yleensä päivät kuluivat raskaassa työssä. Ellei korjailtu tai vallan uusrakennettu puolustuslinjaa tai siihen kuuluvia korsuja, meille annettiin ajankuluksi halonhakkuun tapaista askartelua. Tuo oli niin itsestään selvää meille kaikille, että tuskin kukaan kuvitteli haaveissaankaan pääsevänsä mihinkään sen parempaan. Kenenkään päänupissa ei liene elänyt ajatustakaan siviilielämästä kuin korkeintaan lyhyinä lomina.

Silti kokemukseni ovat aivan päinvastaiset kuin mitä saattaisi luulla. Monesti ihmettelin sitä riehakkuutta, joka vallitsi huilaavassa joukkueessamme saatuamme kuulla lähtevämme parin tunnin kuluttua uusiin oloihin. Vaikka päämäärää ei koskaan kerrottukaan, oli selviö, että seuraava paikkamme olisi jossakin etulinjan tukikohdassa. Jokainen tiesi, että pitkähkön ja yleensä yöllisen marssin jälkeen joutuisimme rintamavastuuseen jossakin enemmän tai vähemmän ikävässä paikassa – miellyttäviähän siellä ei ollutkaan. Siitä huolimatta, että uudessa paikassamme olisi todennäköisesti vielä pirullisempaa kuin edellisellä rintamalohkollamme, lähtövalmistelumme sujuivat yhtä iloisesti rupatellen kuin viehättäviä kokemuksia odot­tavassa turistiseurueessa. Näytti siltä, että kukaan ei uhrannut ajatustakaan sille, että lähipäivinä jotkut meistä alkaisivat matkansa puupalttoossa oman seurakunnan kirkkomaalle. 

Eri heimojen erot sotilaina

Ryhtyessäni arvioimaan eri heimojen halua ja kykyä toimia sodan oloissa tiedän liikkuvani vaarallisilla vesillä. Ainakin minun on syytä varmistaa selustani sanomalla, että jatkossa kertomallani on vain viitteellinen arvonsa. Tuskin olin koskaan yksikössä, jonka likimain kaikki jäsenet olisivat olleet kotoisin yhdeltä ja samalta heimoalueelta. Varmasti oli harhaa luulla, että ns. tamperelaisrykmentin kaikki miehet olisivat olleet Tampereelta tai sen ympäristöstä. Epäilemättä rykmentissä oli ryhmiä, kahdeksanmiehisiä jokaiselle miehelle tutuimmiksi tulleita tavallaan kuin perheyksiköitä, joissa ei ollut ainuttakaan hämäläistä.

Sodanaikaiset ja ennen muuta sen jälkeiset pohdintani eroista, joita olin ollut huomaavinani eri kansanosien välillä, ovat siis monessa mielessä melko teoreettiset. Syyt fundeeraukseeni johtuivat luonnollisesti siitä, että minulle kertyi kokemusta monen heimon miehistä. Palveluni sodan aikana viidessä eri yksikössä houkutteli heimojen väliseen arviointiin. Muuta iloahan alituisesta ”kodinvaihdosta” ei ollut, haittaa kylläkin ennen muuta siksi, että kaveruudet jäivät pinnallisiksi.

Alussa tapaamieni kiteeläisten sotilaalliset valmiudet olivat hyvät. Minulle jäi se kuva, että he olivat rohkeudeltaan aivan toista kuin pohjalaiset, ollaan tässä maassa eri heimoista mitä mieltä tahansa. Tosin jouduin teuvalaisten joukossa pahimpiin kahinoihini ja silti me ymmärtääkseni menestyimme hyvin, mutta kiteeläisiä olisin sittenkin johtanut mieluummin kuin pohjalaisia. Minusta nuo jälkimmäiset olivat turhan kärkkäät uhoamaan. Siitä en tosin nähnyt minkäänlaista merkkiä sodan karuimmissa tapahtumissa. Kaiketi terveellinen pelko aiheutti sen, että uhokin hyytyi. Toisaalta juuri tuo 44-kesä, jonka elin ja toimin pohjalaisten rinnalla, oli niin kaoottinen, että en muista siitä juuri mitään. Huomasin kuitenkin jokaisen tappeluksen yhteydessä tai paremminkin sen jälkeen, että yksikään mieheni ei ”haihtunut”, vaan ensimmäisenä rauhallisena hetkenä totesin jokainen terveenä säilyneen pysyneen rivissä. Se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei joukkue olisi useassakin tiimellyksessä mennyt hyvinkin hajalleen, mutta ennen pitkää me kaikki olimme jälleen yhdessä, löysimme siis kerta kerran jälkeen toisemme.

Vaikka palvelin pisimmän aikani JR 27:ssä, en voi olla aivan varma näistä Tampereen ja sen lähialueiden miesten asekyvystä, koska tuona aikana elettiin asemasotavaihetta. Toki silloinkin oli sen verran aggressiivista toimintaa, että tuskin erehdyn väittäessäni Hämeen miesten olleen joka suhteessa vallan kelvolliset. Kun sodan jälkeen olin paljon sotilaallisissa tekemisissä hämäläisten kanssa, vahvisti se käsitystäni kelvollisista hämäläissotilaista.

Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta köyliöläisistä sodassa, he uskoakseni olivat sotilaallisessa mielessä hyvin lähellä hämäläisiä. Sen sijaan minulle on jäänyt heikohko käsitys Porin seudun sotilaista – toivottavasti olen väärässä. Kuitenkaan en voi olla huvittumatta kuullessani Porilaisten marssin sanoja urhokkaista pojista. Paljon mieluummin sovittaisin tuo­ta epiteettiä vaikkapa raumalaisiin.

Rajakomppanian miehistä minun on mahdotonta puhua samassa mielessä kuin muista, koska pojat olivat tulleet komppaniaan mikä mistäkin maamme kolkasta. Sitä paitsi palvelin siinä yksikössä niin lyhyen aikaa, vain seitsemisen kuukautta, että mieleeni ei ole sieltä jäänyt edes yhtäkään kaveria sen paremmin naamana kuin nimenäkään.

Viidennessä palvelupaikassani, upseerikoulussa Niinisalossa, me tuhatkunta oppilasta olimme kotoisin kaikkialta maasta. Luonnollisesti siellä olisi voinut arvioida kavereitaan heidän synnyinpaikkansa mukaan, mutta siihen en tuntenut minkäänlaista viehtymystä.