Johan Johansson Kyrklund (1803-1865)

Kutsun tätä isäntäämme ensimmäisen kerran Kyrklundiksi, koska vasta eräässä vuoden 1834:n holhouspöytäkirjassa olen tavannut tuon nimen. Kirkonkirjoissa nimi esiintyy ainakin vuosina 1816–26. Tutkijasukulaisystäväni Siva Kyrklund on omalla kohdallaan päätynyt siihen, että jo Johan Christianssonia ja hänen sukulaisaikalaisiaan nimitettiin Kyrklundeiksi. Niin tai näin, sillä ei ole suurin merkitystä. Nimen alkuperän selviäminen sen sijaan saattaisi valaista odotettuakin enemmän.

Siihen aikaan nimet eivät näyttäneet olevan kovin tärkeitä. Kun vielä kirkonkirjoja pitäneiden ja asiakirjaskribenttien kirjoitustaidon laita oli si o så, ei ole ihme, että ihmisellä saattoi olla useita nimivariantteja. Esimerkiksi kelpaa jo kertomuksessani esiintynyt ja myöhemmin useassakin roolissa esiintyvä Maria Christina Mattsdotter. Vaikken liene edes tavannut kaikkia hänen kutsumanimensä muotoja, on niistä silmiini sattunut viisi: Maria, Marija, Maja, Maija ja yllättävän suomalainen Marja.

Saman tien sopii kerrottavaksi vuonna 1861 syntyneen isotätini nimen mystinen tarina. Hänen koko elinaikansa kutsuin tätiäni Emmaksi, hautakiveen hakatun perusteella huomasin hänen kuolemassa muuttuneen Emiliaksi ja vasta nyt, aivan hiljattain, näin Vantaan seurakunnan kirkonkirjoista tätini ristityn aikanaan Emeliksi. Siinä ainoassa dokumentissa, johon isotätini on omakätisesti kirjoittanut nimensä, hän tunnustaa olevansa Emelia. Hänellä siis oli eläessään mahdollisuus käyttää neljää eri nimeä.

Miksi kyseinen kirkkoherranvirasto virkatodistuksissaan käyttää Emilia-nimeä? Mene tiedä. Kuitenkin kaikkialla seurakunnan papereissa tapasin vain Emelin. Järkevimmältä selitykseltä tuntuu, että kanslistit ovat kiireissään kerta toisensa jälkeen "tajunneet" oudon Emelin jokapäiväisen tutuksi Emiliaksi.

Papinkirjojahan pidetään hyvin luotettavina. Oma kokemukseni ei suinkaan tue tuota käsitystä. Tosin virkatodistusten antajien tehtävä ei kaikin ajoin ja paikoin ole helppo: vanhojen kirjojen täyttäjinä on ollut monennäköistä viivanvetäjää. Kanslistit ovat kuitenkin tottuneet edeltäjiensä - lasken niiksi papitkin - teksteihin. Silloin ei juuri voi puolustella Emilia-Emeli -sekaannusta.

Kun nyt pääsin väestöämme vuosisatoja rekisteröineen instituution kimppuun, kerron vielä yhden esimerkin sen virheistä. Toisaalta on aihetta sanoa, että jätän luettelematta tuhat ja taas tuhat tapausta ko. järjestelmän positiivisista saavutuksista.

Helmikuun 9. vuonna 1966 päivätty virkatodistus - jossa siinäkin Emeli on Emilia - toteaa isoisäni aviopuolison kuolleen v. 1890. Riviä alempana todistetaan avioliitosta syntyneen vuonna 1891 tyttölapsen, joka ristittiin Jennyksi ja josta myöhemmin tuli äitini. Kuin asiakirjan laatijan lopulliseksi häpäisemiseksi seuraavalla rivillä mainitaan Jennyn saaneen v. 1892 sisaren, tätini Esterin. Muistelen jossakin ammoisina aikoina syntyneen lapsen ilman miehen vähäistäkään osuutta. En pidä tuota enää paljon minään oman äitini ja hänen sisarensa maailmaantuloon verraten. Niissä ei tarvittu edes naista! Kaikissa suvuissa tuskin voidaan ylvästellä noin ainutlaatuisilla saavutuksilla.