Yhdistynyt Brusas contra koko muu maailma
Tätä jälkikäteen ajatellen melko vaatimatonta asiaa puitiin syyskäräjillä 1844 Thorsin tilalla Voutilassa.
Tiedän kovin vähän Brusaksen tilan toisesta puoliskosta, sen tiluksellisesta kaksoisveljestä. Ainakaan sen omistussuhteet eivät vaikuta olleen niin patriarkaalisen suoraviivaiset kuin Kyrklundien Brusaksen. Siinä varmasti onkin oleellisin syy siihen, että tuo tilanpuolikas on kohdallani jäänyt esihistorian olemattomille lehdille. Toisaalta myös Brusaksen ja Dalin väkien kemiat eivät liene sopineet. Muuten en voi ymmärtää sitä, että äitini ei koskaan maininnut Dalia tai sen asukkaita ensimmäiseltäkään nimeltä. Yhtenä selityksenä tosin on tieto siitä, että Dal - monissa papereissa myös Dahl - joutui jo v. 1907 Pukinmäki-nimisen suuren maayhtiön haltuun. Arvattavasti isännättömästä talosta poistui silloin, vaikka siinä ehkä jonkin aikaa asuttiinkin, sille ominainen henki ja kodinomainen lämpö. – Nyt jatkossa kertomani tosin osoittaa, että ainakin kerran talojen isännillä oli yhteinen ”projekti”.
Vuonna 1844 Dalia hallitsi 27-vuotias Carl Wilhelm Falck (kirjoittajasta riippuen nimessä joko on tai ei ole c:tä). Hänen Sipoossa v. 1793 syntynyt isänsä Carl Gustaf oli melko nuorena hankkinut nimiinsä ko. tilan. Se siirtyi kuitenkin pian 13-kesäiselle pojalle, isä kun kuoli parhaassa miehuusiässään 37-vuotisena.
Väki, joka oli sunnuntaina 18. päivänä elokuuta 1844 saapunut hiljentymään korkeimpansa sanan ääreen Helsingin pitäjän kirkkoon, höristi korviaan tajutessaan hengellisen paimenensa Samuel Strömmerin suusta tulevan sanoja, jotka ilmoittivat Dalin ja Brusaksen omistajien, Carl Falckin ja Johan Kyrklundin, haastavan seuraaville Thorsin tilalla pidettäville käräjille kaikki ne, jotka ovat kyseisten tilojen peltoja tallanneet, aitoja särkeneet, jättäneet veräjiä auki, rakennelleet teitä, hakanneet metsiä tai muulla tavalla tuottaneet vahinkoa Brusakselle ja Dalille. Haasteen, jota käsiteltiin ilmojen ja luultavasti tunteidenkin hiukan jäähdyttyä saman vuoden syyskäräjillä marraskuun 23:ntena, on juridisesti kirjannut F. O. Enegren.
Kun haastetta ja sen seuraamuksia alettiin käsitellä oikeudessa, nousi Brusaksen lähimmän naapurin Strömsin tilan isäntä Carl Wilhelm Eklund lautamiehen paikaltaan, jolle ko. jutun ajaksi sijoittui vt. lautamies, talollinen Johan Winqvist, ja ilmoitti, että hän sen paremmin kuin hänen väkensäkään ei pääse ns. Bäckis ängar- (Bäckiksen niityt-) nimisille mailleen kulkematta Brusaksen ja Dalin alueiden kautta. Koska näin on ikimuistoisia aikoja menetelty, hän ei katso syyllistyneensä mihinkään käytettyään ja jopa korjailtuaan mailleen johtavaa tietä.
Olen aikaisemmissa yhteyksissä muutamin sanoin kajonnut Strömsin tilaan ja sen isännyyteen. Muistammehan toki Strömsin talonpuolikkaan isännän Carl Liljeströmin, joka toimi pitkään Johan Kyrklundin turvattomien sisarpuolten holhoojana. Carl ei vaimonsa Anna Marian kanssa saanut kuin tyttöperillisiä, joten, jos tila aiottiin säilyttää suvulla, sinne piti hankkia vävy. Sitä ei tarvinnut kauan eikä kaukaa hakea: kivenheiton päässä Strömsistä, kompassisuuntaan 5-00, Filppuksen ratsutilalla, oli eräässä sen nuoressa miehessä uhrimieltä. Hän oli juuri käsittelemäni jutun keskushenkilö, 30.6.1809 syntynyt Carl Wilhelm Eklund. Hän avioitui Liljeströmien v. 1803 syntyneen Anna Sofia-tyttären kanssa. Kun nuori vaimo menehtyi kaiketi lapsivuoteeseen aivan avioliiton alkuaikoina, leski siirsi katseensa talon toiseen tai oikeastaan kolmanteen tyttäreen Gustavaan, joka oli sisartaan Annaa yhtätoista vuotta nuorempi.
Aikakirjat kertovat Carlin tulleen taloon kotivävyksi vuonna 1832; koska hän sai isännyyden, ei ole minun kannaltani oleellista. Viimeistään se tapahtui hänen appikaimansa v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen.
Entisajan pienyhteisöjen asutusta tutkimalla turhauman vaara on useasti lähellä. Siltä ajalta, jolloin sukunimiä ei juurikaan käytetty - eipä niitä ollutkaan -, tiedot ovat ylimalkaankin vajavaiset. Kun vielä etunimet olivat yleensä saman sukupolven jäsenillä yhdet ja samat, on monesti ylivoimaisia vaikeuksia sijoittaa ihmiset oikeisiin talouksiin. Juuri sen selvemmäksi tilanne ei muuttunut, vaikka ehkä sukunimi vakiintuikin, kun se joka toisella oli Eklund, kuten Ala-Malmilla 1800-luvulla ja osin viimekin vuosisadalla vaikuttaa olleen. Tuohon nimeen törmää paikassa jos toisessakin: Johan Christianssonin molemmat vaimot olivat Eklundeja; kun Carl Liljeström nai Anna Eklundin, avioitui heidän tyttärensä Anna Carl Eklundin kanssa; kun eräs esitätini siirtyi pihan yli Strömsin emännäksi, aviomies oli Eklund. En kuitenkaan ole onnistunut löytämään tämän viimeisimmän ja tämänhetkisen tarinani päähenkilön Carl Eklundin välistä yhteyttä. Sitä ei lienekään, vaan tietämäni mukaan isotätini mies Anders oli saapunut Tuusulasta vasta v. 1870. Jo seuraavana vuonna hän talutti nuorikon tien yli emännäkseen.
En silti usko, etteikö Eklundienkin kesken saataisi toimeen jonkin näköistä järjestystä, jos siihen olisi todellista halua ja harrastusta. Kaipa joku silti jo on pannut heidän sekaiset rivinsä ojennukseen. On tai ei, se ei ole minun päänsärkyni. Onneni on ollut kummankin vanhempani puolelta syntyä sukuun, jonka selvittämisessä ei ole ollut järjettömän suuria hankaluuksia.
Tehtyäni pitkähkön syrjähypyn oikealle sallittakoon toinenkin, nyt tosin takavasemmalle. Sen aiheuttaa oikeutettu pohdinta niistä näköaloista, jotka avautuvat eteemme lukemalla juuri kertomaani haastetta. Tilannetta voi tarkkailla eri puolilta; näkymät muuttuvat koko ajan. Haasteessa on nähtävissä työssään menestyneiden miesten personoitunut ylenkatse maan matosia kohtaan. Tekisi mieli sanoa, että isäntiemme hattureuhkojen sisäpuolelle oli noussut joitakin yläpäähän kuulumattomia kehon nesteitä, etten sanoisi eritteitä. Olkoon kuitenkin sanomatta, suoraan alenevan polven sukulaisesta kun sentään on kysymys.
Jos haasteen esittäjiä olisi ollut vain yksi, ymmärtäisin hänen pikasuutuspäissään ryhtyneen järjettömään kverulointiin. Kahdesta yleensä jompikumpi, on yhteinen vimma miten voimakas tahansa, pystyy ajattelemaan ja huomaa laihankin sovun riitaa paremmaksi. Nyt näyttää kohtalo leikkineen monien yhteensattumien summalla: kaksi samantuumaista, senhetkiseltä järjeltään yhteismitallista jääräpäätä, kolmas, Eklund, kaiketi on osannut, voimansa tunnossa hänkin, härnätä nähtävästi itseään heikkolahjaisempia naapureitaan, Johan Kyrklundia ikänsä ja alkaneen rappeutumisensa aiheuttamassa identiteettikriisissä, Carl Falckia saman ongelman toisessa olomuodossa, ylipitkään jatkuneessa puberteetissa.
Tämähän on pelkkää spekulaatiota. Silti riidan prosessiin on varmasti kuulunut edellä kuvittelemani tapaisia aineksia. Jotakin olennaista kuitenkin puuttui: riidan eräänä sytykkeenä on taatusti ollut sitä edeltänyt epäsovun vaihe. Jos voisimme nähdä sen pääaiheuttajan, saattaisi syyttävä sormi osoittaa ketä tahansa kolmikosta.
Epäämätöntä on, että koko pitäjän, laveasti ottaen koko muun maailman, haastaminen käräjille on ollut vain kulissi, jossa saatettiin näytellä tragikoominen farssi tyhmyyden ylistyslaulujen säestyksellä. Siitä oli pitkäaikaista riesaa koko yhteisölle. Niin paljon kuin Johan Kyrklund tarvitsi toimessaan uskottuja ja vieraita miehiä, todistajista puhumattakaan, hän tuskin pyysi kertaakaan apua naapuriltaan Strömsin Eklundilta. Kankeus jatkui yli seuraavankin sukupolven, mutta onneksi talot näkivät ennen tuhoaan sopuisiakin aikoja. Se kuitenkin edellytti Strömsin siirtymistä toiselle omistajalle, Eklund-nimiselle tosin silloinkin. En kuitenkaan kiirehdi turhan pitkälle tapahtumien edelle.
Haastetta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kysymys oli kuninkaallisen suurista tiluksista, alueista, joiden hallitseminen yhdestä ja samasta päämajasta käsin on ollut mahdotonta. Haasteen tieto siitä, että Brusaksen mailla oli tapahtunut paljon väärinkäytöksiä, on kyllä ollut totta. Joissain myöhemmissä yhteyksissä selviää joidenkin alueiden olleen niin kaukana, että jopa niille käveleminen, työnteosta siellä puhumattakaan, edellytti yöpymistä.
Eklundin käräjillä mainitsemien Bäckis ängar -nimisten niittyjen sijainnin tunteminen auttaisi huomattavasti. Saattaa olla, että Ylästössä, linnuntietä kuutisen kilometriä Strömsistä olevat Bäckesåkrarna-nimiset alueet olisivat juuri nuo. Kirjaimen ero ei tässä tapauksessa välttämättä merkitse mitään. Niityistä taas ehtii runsaassa sadassa vuodessa hyvinkin tulla peltoja.
Käräjätauon jälkeen oikeus oli valmis antamaan päätöksensä. Falckin ja Kyrklundin ilmeiseksi tyydytykseksi heidän vaatimuksensa pääosin hyväksyttiin, jopa syyllisiä uhattiin viiden hopearuplan sakoilla. Toisaalta kantajat olivat vain vaatineet selvän rikollisen toiminnan loppuvan, joten mitäpä muuta mahdollisuutta oli lautamiehillä, talollisia hekin, kuin myöntää talonpoikaisen manttaaliomaisuuden olevan kruunun erikoisessa suojeluksessa. Brusaksen isäntiä tuskin kuitenkaan miellytti Strömsin tilan saama erioikeus käyttää ja kunnostaa sitä tietä, josta nähtävästi koko prosessi oli saanut alkunsa.
Meille jo tutuksi käyneen tuomarin Birger Agricolan - miten sopiva nimi talonpoikaiseen ympäristöön! - puheen jatko hänen lukiessaan oikeuden päätöstä varmasti hiveli kantajien korvia. Siinä lähiseutujen papisto velvoitettiin lukemaan kirkoissaan joka kolmantena vuotena julkilausuma, jossa sakon uhalla kiellettiin haasteessa mainitut laittomuudet Brusaksen mailla. Näkemäni protokollan jatkeena onkin neljä merkintää: ensinnä Sam. Strömmer vahvistaa suorittaneensa kuulutukset 2.2.1845 ja 3.6.1849 sekä A. Hultin 28.9.1856 ja 22.4.1866, kaikki Helsingin pitäjän kirkossa. Viimeistä edellisen todistaa kuulleensa seurakunnan urkuri Robert Reinhold Rehell. Aikanaan meillä on ilo tutustua nähtävästi tämän samaisen musikantin poikaan jännittävässä ja melko pitkäaikaisessa piiloleikissä.
